Selkäni kestää kaiken sen painon

Vuosi reppureissaajana siihen meni, että meikäläisestä vihdoin ja viimein reppureissaaja tuli. Alennusmyynteihin suunnattiin puolipilvisenä päivänä intoa puhkuen ja suuremmitta suorituksitta mukaan tarttui maailman kaunein rinkka. Sitä ennen Saara tosin menetti hermonsa shoppailemattomuuttaan ja mister tee jouduttiin lahjomaan jatkamaan matkaa iltapäivädrinkeillä.

Lomailu Melbournessa ei voita tropiikkia. Ymmärrettävää on, jos koto-Suomesta ei ymmärrystä nyt heru, mutta katastrofinen paluu arkeen tämä on ollut kun lämpötilat äkkiarvaamatta laskivat kahteenkymmeneen ja tuuli puhaltaa lakkaamatta. Onneksi väliin on mahtunut yksi rantapäivä ja palanut nenänpää.

Nyt täytyy pistää ranttaliksi, jotta lauantai-iltapäivään ehditään sovittamaan muutama piilotettu kuja graffititaiteineen ja turistikierros vanhalla raitsikalla. Aurinkokin näyttäisi nousevan, joten tänään ehkä selviää pipotta.

Joulu, joulu tullut on

Äitin suuria sanoja lainatakseni, joulu on vain päivä muiden joukossa - ainakin näin kaukana ollessa. Rosollin, suolakalan ja Huhtalan perheen jouluperinteen mukaisesti yöaikaan avatun piparitehtaankin jäljiltä tunnelma oli vielä vähän hakusessa. Aaton illalliskutsut rakentuivat keskusteluihin Afrikan johtajista ja Hemingwayn kirjallisesta tuotannosta eikä ruokakaan omia tekosia lukuun ottamatta ollut unohtumaton elämys. Elävä kuusi koristeltiin ulkona, missä se kasvoi omassa kukkaruukussaan. Yllättävää kyllä, pukki oli meidät paikallistanut ja jääkaappimagneettien määrä tuplaantui (kun niitä alunalkaen oli nolla, sattuneista syistä).

Joulupäivänä kirkastui jo. Purilaiset ja oluset aikaerovaivaisen Saaran kanssa tekivät terää. Huolimatta siitä, että paikalliseen kulttuuriin tuntuu kuuluvan ulkoilu moisenakin pyhäpäivänä eikä ravintoloissa ollut jonosta puutetta, me katsoimme sohvaan käpertyneinä Yksin Kotona –elokuvaa omatekoista glögiä kurlutellen.

Tämä joulu huipentui sen loppumiseen. Kotitekoiset burgerit Tönkyrä-Free –residentissä Tapaninpäivänä olivat maittavammat kuin vielä koskaan aiemmin ja maistuivat ah, niin vähän joululta. Illan tunnelmaa ei pilannut edes tieto lähestyvistä jäähyväisistä, vaikkei itkusta tullutkaan oikealla hetkellä pulaa. 

Melbournessa taas ja totta kai täällä varmaan sataa

Pienten ja keskisuurten erimielisyyksien sekä allekirjoittaneen oloa helpottaneiden päväunien jälkeen olimme jälleen kerran Melbournessa. Suurkaupungissa, missä poikia ei erota tytöistä, mutta turistit tunnistaa kaukaa.

Mister teen pujotellessa tottuneesti pohjoisen trendikatujen raitiovaunujen seassa iski pieni pettymys takaraivoon. Melbournessa vietetyt ensimmäiset kuukaudet ovat muistoissa kultaisia, mutta niiden jälkeen tehdyt matkat ovat avartaneet maailmaa. Parhaat hetket Ausseissa eivät päivitetyssä tilastossa ole tapahtuneet ihmisten ilmoilla eikä ainakaan miljoonakaupungin kadun varteen katetuissa pöydissä.

Eriskummallisen auton palautuksen jälkeen asetuimme jo toistamiseen kodiksi Lizin lukaaliin ja päädyimme kuin vahingossa taas koiravahtiin. Näin ollen viime hetkellä muuttuivat myös uuden vuoden suunnitelmat ja Sydneyn ilotulitusruuhkat vaihtuvatkin Yarra-joen maisemiin. Ensivaikutelma paikallisista bileistä oli ainakin positiivinen, kun Aliinan kolmivuotissynttäreitä pääsimme heti alkuunsa juhlimaan. 

Mitä sitä pyyhettä kehään heittämään

Emme pysähtyneet Sydneyssä muuta kuin valoihin, tuhansiin valoihin. Niitä helvetin liikennevaloja oli niin monta, että ehdimme myöhästyä aikataulusta parilla tunnilla, nähdä muutaman uuden lähiön ja jopa tajuta, että tulliteiden välttäminen ei aina ole se oikea ratkaisu.

Iltapäivästä kaarsimme kuitenkin jo Canberraa kohti. Tarkoitustaan varten rakennettu kaupunki oli positiivinen yllätys. Poliittisesti korrekti ohjelmamme koostui näköalapaikoista, sotamuistomerkeistä ja tietysti parlamenttitaloon tutustumisesta. Kaiken maailman poliitikkojen lopetellessa duunejaan torstain kunniaksi vähän tavallista aikaisemmin, olivat pienen keskustan alueen pubit, baarit ja tapas-ravintolat jo myöhäisen iltapäivän aikaan tupaten täynnä. Me poikkesimme fish and chips -kojussa omien oluiden kera ennen kuin suuntasimme taas tien päälle.

Viimeinen yö matkailuautossa Australian maalla tuli vietettyä hautausmaan vieressä sijainneella pysähdyspaikalla. Puskapissa oli turvallisin vaihtoehto vaikka vessatkin paikalta löytyivät – vessarakennuksen olivat nimittäin pienelijät vallanneet kauttaaltaan.

Tuutulaulut ovat historiaa

Vänkärin puolen ikkunasta – nimenomaan siis auton vasemmalta puolen – pilkahtelee tasaisin väliajoin pimenevässä illassa vaahtoavan meren aallokko. Pieni haikeus Queenslandin ja trooppisen ilmaston jäätyä taakse katosi samaa vauhtia kuin jalat juoksivat kastumaan Byron Bayssä. Hippikylävierailu oli, toisin kuin elokuussa Annin ja Rossin seurassa, kuuman kostea ja täynnä elämää. Turistipitäjä oli talviuniltaan herännyt ja pistänyt tuulemaan.

Omalla tavallaan on helpottavaa taas ajella monikaistaista isoa tietä isojen pitäjien välillä. Eilen illalla olimme vielä kaukana tästä sivistyksestä. Mutkaisella sademetsien viivoittamalla metsätiellä pilkkopimeässä taivaan kahtia repineet tuhannet salamat olivat mitään näkemiäni raketteja mieleenpainuvammat. Koko autoseurueen liimautuessa ikkunoihin kamerat molemmissa käsissä onnistumatta kuvaamaan juurikaan mitään, voi luontoäitiä onnitella yhdestä tämän vuoden mieleenpainuvimmista hetkistä.

Pojat putosivat kyydistä ja jäivät töiden hakuun Byron Bayhin. Kahden kehnosti nukutun yön jälkeen on vielä yksi samanmoinen jäljellä, jotta tavoitamme maailman suurimman saaren pääkaupungin ajoissa. Pimeän ajoonkin on siis vihdoin turvauduttu, muutama mokoma sammakonpoikanen renkaiden alle survottu ja kenguruita vielä tähän saakka onnistuneesti väistelty. 

Viimeinen ehtoollinen eli ajomatkojemme bravuuri

Tänä aamuna heräsin jo kello kuusi. Puolisen tuntia myöhemmin vitutus jo kamalaan ääneen huusi. Auton akku veteli viimeisiään, naksutteli mokoma niskojaan. Sähkömiehen toivossa ajoimme tiellä suoralla, kunnes meni eturengas alta ilman varoituksia. Siinä sitten tunkkia kaivaan, rengasta vaihtaan – kuumalle asfaltillehan sitä joutui makaan. Kun oli hoidossa tuo pienempi ongelma, lähdimme metsästämään apua rannasta. Tuntikausia meni hukkaan, kun ei meinannut löytyä korjaajaa mistään. Muutaman puhelun ja huutelun jälkeen, selvisi onneksi sekin härdel. Posahtanut akku uudeksi muuttui eikä voi sanoa, että loppumatkasta vauhtia puuttui.

Kuten arvata saattaa, auto on alla ja Cairns takana. Laguunipulahtelut ja täydellisen rusketuksen metsästys jää nyt hetkeksi, sillä tätä siirtoautoa saa ajaa kuin viimeistä päivää, että ajoissa jokainen taitettava kilometri saadaan taakse jätettyä.

Pohjoisen paratiisi oli nimensä veroinen ja loma tuli vietettyä mukavissa merkeissä. Bingon peluun ohella ehdimme tapailla monen vanhan kaverin lisäksi muutaman uudenkin tuttavuuden ja jossain vaiheessa mister tee ainakin alkoi jo sujuvan ruotsin kielen.

Muutama tuttava hyppäsi matkaan mukaan ja bensakustannuksia jakamaan. Alkuhuuman innoittamina pysähdyimme matkan varrella sijainneen vesiputouksen ja samasta yhteydestä löytyvän luonnon luoman vesiliukumäen liikkuvuuden tarkistamaan. Samalla reissulla törmäsimme sademetsän poikki kulkeneella polulla Australia-aikamme ensimmäiseen luonnonvaraiseen (ja ennen kaikkea elävään) käärmeeseen emmekä välttyneet kämmenenkokoisia hämiksiäkään matkalla tapaamasta. Ihmeellinen luonto Ylen illassa jäi vihdoin kakkoseksi.

Iltapimeällä pahuksia ei enää näkynyt ja pysähdyimme ison kaupungin värivalojen vilskeeseen paistamaan muutaman nakkimakkaran sämpylän väliin. Townsvillen rantaesplanadi eli maanantainakin. Mieli olisi mielellään jäänyt pidemmäksi aikaa nauttimaan paikasta, joka takaa vuosittain keskimäärin 320 aurinkoista päivää asukkailleen.

Kuin kalat vedessä

Suuresta maailmankaikkeudesta löytyy yksi ihminen, joka tuli, näki ja koki eikä kummemmin ihmetellyt. Suurella valliriutalla on siis sukellettu ja kalat katsastettu. Veneily oli niin merisairaaksi tekevää, että puoli päivää meni pää pöntössä, toinen puoli meriveteen yökkäillen. Pienille nemoille käytetyt eväät eivät olleet tarpeeksi, vaan mokomat kävivät mister teen kimppuun haukaten palasen kyljestä. Onneksi nemot ja hait painivat hieman eri sarjoissa ja mies palasi vähin vammoin eli selkä kirkuvan punaisena auringosta ilostuneena.

Auringon alla vietetään vielä pakosta muutama lisäpäivä, koska autonvuokra onnistui vasta maanantaille. Lukujärjestyksessä hieman allasuiskentelua, väriä pintaan ja muutaman kauden täydeltä Modern Familyä.

Lucian päivän kunniaksi päällä valkoista. Ensi vuonna ostan ainakin kaksi salmiakkikalenteria. Mutta näin omatoimilomalaisena moiset hienoudet saavat olla vain unelmissa. Kauppareissulta taidetaan ostaa enimmäkseen (taas) nuudeleita. Arkea ovat siis arkipäivät täälläkin päässä. Jopa joulukuussa.

Leijonaa mä metsästän

Päivitys paikasta Cairns. Mitä siitä sitten sanoisi – paljon puhuttuja krokotiileja ei ole mailla halveilla, saksalaisia on prosentuaalisesti jopa vähemmän kuin ruotsalaisia reppureissaajia ja eilen satoi vettä. Vaikka voisi asiat huonomminkin olla. Jos esimerkiksi olisi sellaiseen tappajaotukseen aikuisten oikeasti törmännyt.

Asumme hostellissa, kuten asiaan kuuluu. Mutta laskimme ikämme ennen kuin kirjauduimme sisään ja tajusimme ottaa oman huoneen ensuitella. Voimme siis vierestä naureskella nuoremmille kerrossängyissä kuorsaaville ja yhteisissä vessatiloissa jonottaville. Seuraavaksi luonnollisesti olisi vuorossa reissut, joilla olisi varaa muuhunkin kuin hostelleihin.

Maanantai-iltana maistelimme grillibileissä emua, krokotiiliä ja jo ennestään tuttua kengun lihaa. Paikalliset antimet on siis vihdoin kaikki kokeiltu ja hyväksi havaittu. Eksyimme myös kaupungin puutarhaan, joka on todellisuudessa sademetsä valtatien vieressä. Ehkä jännittävin asia, minkä olen elämässäni tehnyt. Mister tee puki tunteensa sanoiksi ja pelkonsa tosiksi myöntämällä, että niihin pusikoihin oli piilotettu jos jonkinmoista ruumiinosaa halajavaa petoa. Huomenna vuorossa on vedenalainen maailma Great Barrier Reefillä. Toivotaan haiden olevan jo kesälevolla.

Walker Texasista

Uuden ajopäivän kilometrimäärä ei ollut pilviä hivelevä, mutta koko pitkän matkan jatkuneet tietyöt pitivät vauhdin hiljaisena. Poikkesimme mister teen riemuksi uimassa hiekkatien takana sijainneella krokotiilivapaalla makeanveden altaalla. Toinen mokoma tunti tuhlattiin parinkymmenen kilometrin matkaan vuorenhuipulla sijainneelle kylälle matkaamiseen. Tuhlattiin sanan nimenomaisessa merkityksessä, sillä näköalapaikka tarjosi tasan tarkkaan tiheässä olleita puiden latvoja.

Matkailuautomme jääkaappi lopetti toimintansa ennen kuin sitä aloittikaan. Johtui siis ehkä lievästä jatkuvasta nälkätilasta, että tienvartta koristaneet sokeripellot alkoivat jossain vaiheessa tuoksua voilla maustetulta popcornilta enemmän kuin sokerin alkujuurilta.

Ennen Mission Beachille selviytymistä ehdimme todistaa myös muutaman tulipalon katkuisen pätkän matkaa. Jonkun vähemmän onnekkaan matkalaisen auto oli ilmiliekeissä ja ohitimme sen vain löytääksemme edestämme epäilyttäviä ruohikkopaloja ja vuorilta nousevia savumerkkejä. Emme liittyneet aboriginaalien juhlatunnelmiin vaan parkkeerasimme auton eturivipaikalle rannan tuntumaan ja nautimme muutaman viskipaukun aaltojen pauhussa. Sellaista on katsos elämä lomalla.

Ilmakasta menoa enemmänkin, lennokkaasta en menisi sanomaan

Rockyn pikavisiitistä tuli jollain tapaa arvoisensa, kun pöytä täyttyi espressomartineista eikä seurassakaan ollut valittamista. Mutta sellainen pieni paskan maku oli kyllä päällimmäisenä suussa, kun tutut muovilehmät tienvarsilla tulivat pimenevässä illassa eteen. Heritage-hotellissa emme poikenneet, olisimme tuskin olleet kovin toivottuja vieraita kaiken tapahtuneen jälkeen eikä sillä, että aikaani siihen juottolaan olisin tahtonut tuhlata enää yhtään enempää.

Rockhamptonista poistuttiin kaasu pohjassa ja huomattiin vasta kaupungin jäätyä jo pitkälle taakse, että bensatankki olisi lähtöhuumassa kannattanut ruokkia. Onneksi tuuria oli tällä kertaa ripaus matkassa ja pääsimme autioituneelle asemalle jossain keskellä ei mitään ongelmitta. Mitään en myönnä samaan aikaan iskeneestä kireästä ilmapiiristä ja pienestä vallanneesta paniikista.

Taisimme ehtiä bilehileiden valtakuntaan eli Airlie Beachille juuri ennen auringon laskeutumista. Perjantai-illan kunniaksi pistimme auton parkkiin ja pään petiin. Onneksi seuraavana aamuna rannan tuntumassa viihdyttäneiltä markkinoilta löytyi lisäksemme muitakin eläkeläisiä ja risupartaisia iäkkäitä hippimiehiä. Toivo ei siis ole kuollut vielä eikä maailma hullun nuorison valtaama.

Ohukainen ja Paksukainen pannukakulla

Kello iltaseitsemän ja asteita kakskytkahdeksan. Autossa vietetty päivä toi meidät takaisin Rockhamptoniin. Onneksi tämänkertainen show-kiertue kestää vain yhden illan.

Muuttokuormat Hervey Baystä Toowoombaan on siis nostettu, siirretty ja paikoilleen osa jo pantu. Viimeiset päivät olivat enemmän ja vähemmän ees taas ajamista – pieni pätkä Bruce Highwaytä alkaa olla yhtä vihattu kuin Kauhava-Kannus –väli.

Joulutunnelma on vielä vähän hakusessa. Lumituiskujen sijaan näillä leveysasteilla on nautittu hikisimmästä helleaallosta vuosikymmeniin. Paha mennä sanomaan missä muuttolaatikot enemmän painavat: lumikasojen keskellä vai neljänkymmenen asteen lämmössä.

Meidän laukut ja Annan viimeiset omaisuudet pakattiin kuorma-auton palauttamisen jälkeen tila-autoihme Lexukseen, jolla viiletettiin keulien kohti isoa Brisbanen kirkkoa, Mikan ja Ellun grillin tuoksua ja auttamatta kohti tuntematonta pohjoisen paratiisia.

Koirankarvaiset herrat Partanen ja Hakkarainen jätettiin jo Toowoombaan, mutta Brisbanen päässä oli silti vielä läjäpäin jäähyväisiä jätettävänä. Matkan kallistuessa viimeiseen kuukauteen, noita mokomia on vaikea välttää.

Mangot on in

Näin paljon ovat lauantait erilaisia: viikko sitten putsattiin koruja luonnonmenetelmin McKenzie-järven läpinäkyvissä aalloissa. Tänään pakataan viimeisiä romaaneja julmetun kuumassa auringonpaahteessa olutta alunperin kuljettaneisiin laatikoihin.

Fraser Islandilla oli auttamatta turistikausi alkanut. Nelivetoja ei autofirmalla enää ollut vuokrata eikä mukanamme ollut soccer mom -kaupunkimaasturi ollut ihan se ykkösvalinta niille teille. Onneksi sanavalmiit saivat rakkauslomalle saapuneen pariskunnan ylipuhuttua ja pääsimme kuin pääsimmekin dingoilta aidoilla suojatun lomakeskuksen ulkopuolelle. Niin paljon jäi toiseen vierailuun, mutta tällä kertaa voi rehellisesti allekirjoittaa sen, ettei se päämäärä vaan se matka!

Vuokrahuvilamme luvattu terassikylpyamme oli kooltaan monia lastenaltaitakin pienempi, mutta rommin voimin mahduimme sinne kaikki neljä toistemme jalkapohjia kutittamaan. Rockhamptonissa tehtyjä ystävyyssuhteita ei syntynyt monia, mutta ne mukaan pakatut ovat sitäkin tärkeämpiä. Ei siis ihme, että muiden matkailijoiden kuvatessa hiekkavalleja, me keskityimme tekemään toinen toistaan parempia drinkkejä.

Tämän viikon pikavisiitti Sunshine Coastille uusitaan taas maanantaina. Toivottavasti ehditään sillä kertaa hakemaan rokotteita Aasian varalle. Annalla alkaa viimeinen työviikko, meillä ankara pakkaaminen ja niin se vain on pian aika jättää hyvästit tällekin unelmalle ja jatkaa matkaa. Herrat koirat saatamme salaa pakata kyllä omiin laukkuihimme mukaan.

Mustikkamuffinseja mualimalla

Oma täydellinen auringonpimennykseni tapahtui niin eilen kuin kaikkina muinakin iltoina vaivatta. Luin hetken aikaa kulttimaineeseen nousseita harmaan sävyjä, kunnes suljin silmät ja tadaa - pimeys tuli. Emäntämme Anna oli kaksien aurinkolasien turvin terassilta aamun sarastaessa historiallista luonnonilmiötä tutkaillut ihan oikeasti ja kuullut lintujen hiljentymisen. Samasta historiallisesta syystä ne varmaan tapahtuman jälkeen huusivat normaalia enemmän.

Aika kuluu kuin siivillä. Allas on testattu, hyväksi todettu ja polvikin jo kertaalleen vesijuoksun merkeissä tuhottu. Tämän päivän saldo on auringon ansiosta punoittava takamus, mutta kai se on syyssateita ja ensilunta parempi vaihtoehto.

Koiruudet ovat jo arkipäivää ja viime yönä sängyssä oli ilman kumpaistakaan karvakasaa ihan liikaa tilaa. Onneksi olen koittanut keittiön puolella olla kokki kolmostakin tehokkaampi testaillen tuorejuustokuorrutuksia ja chili con carneja. Mahdollisuus siis on, että tilasta tulee möhömahojemme kanssa vielä puutetta.

Viime lauantaisesta maaseutumatkailusta ja hulluista sadekuuroista on selvitty. Bundabergin rommitehdas ei välttämättä ollut kaiken sen hehkutuksen arvoinen eikä se rommi edelleenkään juotavalta maistunut, mutta tulipa nähtyä osavaltion ikoninen turistikohde ja paikallisten janosuiden kultainen lähde. Ylihuomenna kutsuukin sitten hiekkasärkiä suurempi hiekkasaari.

Se päivä vuodesta

Tasan kolme vuotta ja yksi päivä takaperin Mister tee täräytti baari-illan päätteeksi ilmoille sen kuuluisan "tahoks olla mun kaa" -kysymyksen. Yllättävää kyllä, kännispäissään heitetty huuli muistui miehen mieleen vielä seuraavanakin päivänä ja niin tuli meistä virallisesti paita ja peppu. Kuka olisi silloin alkutalvesta arvannut, että kolmatta vuosipäivää tullaan juhlimaan rantamaisemissa ja hellemekkokeleissä. Vielä vähemmän olisin uskonut, että saan paremman puoleni maistelemaan juustoja ja kananmaksapateeta tai Karjalan sijaan kaatamaan itselleen lasin punaista juhlapäivän kunniaksi.

Eikä siinä vielä kaikki. Maailmankirjat ovat sen verran sekaisin, että meikäläinen esittää tällä hetkellä koirakuiskaajaa. Eilen taistelin rottweilerin hampaiden välistä rikki menneen pallon pois haittaa aiheuttamasta ja tänään jatkoimme kävelyharjoituksia. Hauskinta sivusta seuraajista lienee katsoa, kun minä kiskon isokokoista urosta ja Mister tee tsuppailee rauhallisin askelin perässä minikokoisen snautserin kanssa.

Aikaisemmin tänään iltapäiväajeltiin katsastamaan rantaan ajautuneita meduusoita ja hairahduttiin ostamaan talvitakki alennusmyynneistä. Tällä kertaa olen tosin täysin viaton, sillä takki meni isommille hartioille. Seuraavaksi kuitenkin iltaohjelman kimppuun eli allergiatipat linssiin, kengurupihvit rilliin ja elokuvan valintaan. Taitaa olla hömpän vuoro.

Matti Eskokin ajaa öisin

Ehdimme junaan vaikka lähtö olikin sunnuntaiaamuksi aivan liian aikainen. VR on valloittanut maailman, sillä täälläkin oli vaunujen kanssa ongelmaa ja viivytyksiä lähtöaikataulussa – ihan ilman luntakin.

Hervey Bay on ottanut vastaan sateella. Muuten paikka vaikuttaa oikein elettävältä ja mikä parasta, uusi väliaikainen kotimme Annan, Ericin ja eläintarhan kera uima-altaineen ja isoine keittiöineen on enemmän kuin viihtyisä.

Antipastolautanen rannan tuntumassa taivaan vasta täyttyessä pilvistä oli kerrassaan herkullinen aloitus kesälomalle. Mister tee on jo voittanut itsensä kokoisen koiranpennun puolelleen ja nauttinut kielikylvystä ennen ja jälkeen suihkunsa. Itse olen vielä viikonlopusta puolikuollut, mutta mitäpä ei kunnon yöunet parantaisi.

Tappajahaita paossa

Viimeinen viikonloppu Rockhamptonissa ja mitä opinkaan: päivä merellä tekee helposti merisairaaksi. Toki kuulin myös tarinoita 80-luvun hittibiisin ja Gilletten tämän päivän mainoslaulun Venuksen taustajoukoilta.

Perjantain katastrofaalisen loppulaukauksen jälkeen tunnelma ei voinut kuin nousta. Bundabergin rommikarhulla mainosteipatun matka-automme sisätiloista löytyi matkaevääksi minipullo kuohuvaa ja Yeppoonin rantamaisemissa meitä odotti yöpaikkamme lomakeskuksen hellässä huomassa. Kun seurueeseen kuuluu paikallisia radio-Jaajoja kaksin kappalein ja uuden hellehatun turvin jatsaava Mister tee, on odotettavissa good times. Illallinen japanilaisessa meni tiivistetysti näin: ankeriaasta tehdyt sushipalat, paikalliset martat autenttisissa kimonoissa ja Mister teen pöydän alle piilotetut varpaat - hän kun pölähti tuollaiseen vähän parempaan paikkaan ihan varvassandaaleissa.

Pimenevässä illassa jäi jättikokoiset uima-altaat korkkaamatta ja siirryimme suosiolla sisätiloihin nauttimaan klassisista australialaisista lauluista ennen unille menoa. Lauantaiaamu veikin sitten kohti ihan uusia seikkailuja kun purjehdimme pesueinemme yksityisellä katamaraanilla pitkin poikin paikallisia merireittejä.

Sekalainen seurakuntamme korkkasi Coronat Great Keppel -saaren rantaviivassa, sukelteli krokotiilimiehenkin tappaneiden keihäsrauskujen ja Disneyn tutuksi tekemien nemojen vedenalaisessa valtakunnassa ja rusketti onnistuneesti itseään laivan kannella. Illallisaikaan suurin yllätys ei suinkaan siis ollut se, että kaikki onnistuivat saapumaan paikalle vaan pikemminkin tasaisen ruskeat värisävyt.

Livemusiikin tahdittamana säntäsimme sänkyyn vanhusten tapaan aikaisessa vaiheessa viimeistä iltaa. Jäähyväiset olivat kuitenkin kuukausien tuskan arvoiset. Käteen jäi rusketusraidat ja muutaman helvetin hyvän tyypin yhteystiedot. Se riittää.

Vauhtia komissaari, valo on vihreä

Se tunne, kun aika ei kulu kulumallakaan. Siltä tuntui viimeinen viikko. Keskiviikon rajamailla oli mieli jo kovin musta tuosta sattuneesta syystä. Kuinka moneen otteeseen voi yhden vodkapullon kaatonokan pestä, siinäpä pulma.

Perjantain lopulta saavuttua oli ajan tappamiseksi väritelty jos jonkinmoista puuhaa. Uuden pääkokin avustuksella teimme loppuviikon aamujamme aloittamaan melko ärhäkän bloody mary -seoksen. Siinä sivussa iltapäiväkahvit terästettiin erinäisillä likööreillä. Se kuka sanoo ettei alkoholi auta, ei ole koskaan kokeillut.

Kaksi yli kuuden viimeisen duunipäivän iltana, työvuoron siis jo päätyttyä, oli vielä aika viimeisten ongelmakeskusteluiden ja ovet paukkuen (ei kirjaimellisesti kuitenkaan, avoinna olevia kun on kamalan vaikea heitellä) sieltä viimein päästiin kamat kasattuina katoamaan. Aika tuskin tulee kultaamaan viimeisen kahden kuukauden muistoja eikä varmasti kovin nopeasti ala ranskiksetkaan maistumaan. Mutta kuten armeijakin ajallaan, ohi on.

Paikalliset linnut laulaa kuin rokkikukot konsanaan

Arvostelijat, älkää vaivautuko. Tunnustan nimittäin tähän väliin, että taustalla soi Taylor Swiftiä, parvekkeen ovet aukenevat auringon paisteeseen ja nälkäni tyydytän ihan hetkisen kuluttua kahdentoista dollarin pihvillä. Rockhamptonissa, paikallisen Keravan maisemissa, on enää kymmenen työpäivää edessä. Taidanpa seuraavaksi ostaa pamauttaa junaliput ettei lähdön kanssa tarvitse enää jännätä.

Mister tee teki ujolla olemuksellaan vaikutuksen lauantain gin-pirskeissä tavattuihin uusiin tuttavuuksiin. Ainut, kenen kanssa toimeen tuleminen oli hieman hankalampaa oli kuiva martini. Kirjoitimme Zacin synttärikorttiin jotain suomeksi veikoista ja peikoista ja perunamaista. Googlen kääntäjä ei ihan sanomaa avannut ja kielemme sai jälleen kerran huomattavasti eksoottisemman maineen maailmalla kuin Agricola ehkä aikoikaan saavuttaa.

Nyt kun lähtömme on tullut yleiseen tietouteen, illalliskutsuista ei ole pulaa. Paikallinen meksikolainen purukumin makuisine margaritoineen on maistettu ja suussa paukkuvat vieläkin rakettikarkit. Järjestysmiesystävämme Stu tilasi jo aikoja sitten puolukoita tehdäkseen lappapuuroa, mutta lieneekö marjat jääneet tulliin kiinni - tähän mennessä olemme joutuneet tyytymään lihapulliin ja torstaina vuorossa on perinteiden mukaisesti hernerokkaa.

Suomesta ehti tänään vielä paketti tulla ilostuttamaan. Lakut eivät taida kauaa vanheta. Mister teen siskontyttöjen kädentyöt tulivat myös tarpeeseen eikä kirjaston kirjoihin tarvitse enää hiirenkorvia heittää kun on oikea hiiri kirjanmerkiksi pistää. Ja niitä kirjoja lueskellen, rannalla maaten ja läksiäislahjaksi saatua Johnny Walker Double Blackia maistellen taidammekin oppia tästä maasta kahden viikon kuluttua taas tykkäämään.

Maailmalla on hyvä olla suomalainen

Kuin suuri ja mahtava Neuvostoliitto pitää paikkaansa sanontamme asioiden tavasta aina järjestyä. Jouluun asti suunniteltu duuniputki katkeaa itseasiassa jo kolmen viikon kuluttua. Pienet onnen hetket ovat palanneet elämään tämän tiedon myötä. Hyvästi tekotissit ja krokotiilijoki, me lähdemme jatkamaan matkaa!

Ja taas kerran voimme nauraa räkäisesti naamakirjan kolmesti kieltäneille, sillä sieltähän se vastaus löytyi tähänkin ongelmaan. Mister tee harjoittelee jo kovaa vauhtia koirakuiskaajan kykyjään, sillä menemme moisia otuksia muutamaksi viikoksi hoivaamaan ja pääsemme yhdellä ja samalla kärpäseniskulla kivenheiton matkan päähän paratiisisaari Fraserista.

Lähtöuutisen lisäksi kaikki on kuten viime viikollakin - ainakin melkein. Muurahaisia vipeltää huoneemme seinää pitkin ehkä muutama sata enemmän ja pomo veti yllättäen sellaiset överit lauantaina ettei itse muista huudeilla edes olleensa. Uusi kokki on nostanut rimaa päivä päivältä ja on kokinhatuttakin oikein mukava kaveri. Alice Springs-Darwin- matkalla tavattu ranskalaistyttö Amandine poikkesi uuden (ranskalaisen) poikaystävänsä kanssa ohikulkumatkalla maistamassa paikallista pihviä ja mennä viikolla haistatin pitkät yhdelle teinipoikapomolleni. Lauantaina saatiin nimet listaan tien toisella puolen olevaan strippiluolaan ja tarkastettiin paikallinen tankotanssitaituruus. Se ei ollut erikoinen, eikä erikoinen ole baarimikkojen taito täällä tehdä niitä paljon puhuttuja gintonikkeja. Ihan aikuisten oikeasti ne tarjoillaan ilman sitä giniä.

Nyt duuniin, tosin ihan eri duuniin kuin tähän kakkaduuniin. Mutta jätetään jotain arvailujen varaan ja kerrotaan siitä lisää joku toinen kerta.

Vuoden vanhempi, mutta hitusesti vain viisaampi

Allekirjoittaneen syntymäpäivää on juhlittu nyt myös Australian mantereella. Illalliseksi aiottu krokotiilin kokkailu jäi suunnitelmaksi, sillä mokomia matelijoita eivät paikalliset palkkametsästäjät olleet saaneet syyniin suuren päiväni kunniaksi. Johtuuko sitten veijareiden liukkaudesta ja viekkaudesta vaiko paikallisten laiskuudesta. Juhlimme sen sijaan maanmainioita viskejä maistellen.

Eilen onnistuimme puoliksi nukkumattomien öiden jäljiltä silti irtaantua tyynyistämme tarpeeksi aikaisin ja matkasimme uusien ystävien seurassa Yeppoonin rantaelämää maistamaan. Makoisa aamupala venesatamassa, kunnon päälle käynyt kävely kallion kielekkeelle kilpikonnia katsastamaan ja iltapäiväunet hiekkarannan rajassa olivat oivaa ajanvietettä lauantaivapaalle. Jännitysnäytelmänkin saimme aikaiseksi bussimatkailtuamme takaisin Rockhamptonin suuntaan pilkkopimeällä.

Päivä kerrallaan eläessä päivät menevät tavattoman hitaasti. Onneksi baarin asiakaspuolelta on saanut muutaman hyvän kaverin, tarjouksen vuokrahuoneesta ja jopa muita työtarjouksia. Koskaan ei voi tosin tietää, vaikka jo huomenna jatkettaisiin matkaa. Kotiinkin alkaa täällä jumalan selän takana olemaan niin helvetin kova ikävä.

Kun mitään ei tapahdu missään

Mister tee nautti sisäfileensä lauantai-iltaisten treffien aikana kunniakkaasti pienikokoisella alkuruokahaarukallaan. Lieneekö nälkä vienyt näön, mutta maistuipa tuo välineistä huolimatta. Jälkkäriksi hän päätyi hyppimään jo valmiiksi palasina olevan läppärimme päällä, kun jalkapallo tökki. Makeampi ratkaisu olisi voinut olla parempi.

Vapaapäivät tuntuvat menevän ohi tunnettuun nopeaan tahtiin samalla kun työpäivät jatkuvat ikuisuuksia yksi toisensa jälkeen. Kuukausi Rockissa on nyt päivälleen takana päin ja liian monta samanmoista vielä edessä. Onneksi edessä ovat tosin myös kesän helteet.

Yksi työkavereistani kerää rahaa marraskuiseen tissileikkaukseen, toinen pääsi juuri lokakuun tytöksi ensi vuoden alastonkalenteriin ja kolmas vei vahingossa duunipäivän päätteeksi satasen kassasta rahaa omassa taskussaan kotiin kun unohti sen alkujaan sinne kassaan laittaa. Tämmöistä tämä arki täällä nykynuorison parissa maailman toisella laidalla. Allekirjoittanut painuu kunniallisesti pehkuihin ennen kello iltakymmentä ja sillä hyvä.

Hellekelit keväisin on uusi juttu

Sunnuntaita, vapaiden alkamista ja treffi-iltaa vietettiin aurinkovaltiossa formuloiden parissa. Kimin ja muiden lähdön jälkeen Mister tee aloitti tasaisen kuorsaamisen, mutta auta armias jos yritinkään telkkarikanavaa vaihtaa niin kyllä sieltä vastalause murahti ilmoille.

Eilinen yhteinen vapaapäivä kului kenguruiden, koaloiden, simpanssien ja muutaman pienikokoisen krokotiilin kanssa - ei niinkään peuhaten, mutta kaupungin puutarhassa sijaitseva ilmainen eläintarha oli kyllä hyvin antoisa kokemus. Todistettuamme ensin emun ruokaisaa lounastuntia ja röyhtäyksiä jälkikäteen, ihmeteltyämme simpanssien lusikankäyttöä jogurtin syömisessä ja vielä enemmän jälkkäriksi nautitun pillimehun juomista - mitenkäs muutenkaan kuin pillillä, pääsimme vihdoin käsiksi myös koaloihin. Seitsemänvuotias pojannulikka oli oikein mielissään silityksistä ja taputteluista.

Nyt on huone imuroitu, lakanat vaihdettu, nimpparikortti Mister teen kummitytölle kirjoitettu ja aamukahvin jäljiltä alkaa jo välikaffeja mieli. Huomenna perinteeksi muodostuneet rillipileet kakkoskannella. Sitä ennen voisi harkita paikallisiin uimaratoihin tutustumista. Vesijuoksu ei täällä ole yhtä kovassa huudossa kuin stadikalla, mutta jostainhan muotivillitykset aina alkavat.

Iltalehti here I come

Australian Big Brotherin kisailijoita ei ole paikallisissa iltapäivälehdissä esitelty julkisuudenhakuisina ja silikooneista haaveilevina tähtityttöinä. Johtuen ehkä siitä, että suurimmalla osalla heistä on silikoonit jo valmiina. Anyway, hauskempi se täällä on ja talossa on paljun sijaan hemmetin iso uima-allas.

Kasperi katosi. Tilalle tuli aimo kasa muurahaisia. Kahdesta pahasta kumpi sitten lienee pienempi. Illalla täytyy taas lähteä kaikkia elukoita karkuun alakerran Trivia-iltaan, jossa tällä kertaa ei toivottavasti turhemmin australialaisten bändien perään kysellä.

Viikonloppu meni vapaalla jalalla paikan omistajan kanssa bailaten. Will ja Jess olivat siis Melbournesta käymässä ja infoamassa työntekijöitä siitä, että paikka menee myyntiin.  Maanantaina asia mainittiin myös paikallisissa uutisissa - lieneekö johtunut itse uutisen suuruudesta vai muiden uutisten olemattomuudesta.

Kieli pitkällä, häntä pystyssä

Muutimme tänään vähän isompaan huoneeseen, kulmassa tosin tämäkin. Näkymä partsilta on suoraan krokotiilijoelle ja meille molemmille löytyy omat ranskalaiset parvekkeen ovet, joihin nojailla. Tavaroita tänne raahatessamme siivoojaleidimme varoitteli ystävällisestä kummituksesta Kasperista, joka tykkää tärvellä siistiksi järjestetyn kahvitarjottimen huoneen ollessa tyhjillään. Me tapasimme Kasperin heti; pikkulisko juoksee ujostelematta pitkin seiniä ja juttelee tuolta seinän raosta parhaillaankin tottuneesti. 

Tänään onnistuimme Mister teen kanssa yhteistuumin ulkoistumaan ja kävimme seikkailemassa hotellin ovien ulkopuolella. Yllätykseksi joen toiselta puolen löytyy järjettömän kokoinen puisto vesiputouksineen. Eukalyptuspuut olivat paikallisten koaloiden toimesta syöty onnistuneesti lehdittömiksi. 

Netti saatiin vihdoin toimintakuntoon tänään. Skype pelittää taas ja hyvä että edes se, koska puhelinta ei edelleenkään taida olla varaa ladata. Enää tarvii vain keksiä mistä kone, jolla pääsee veroilmoituksen tekemään, sillä down underissä ei Applen tuotteilla vielä kaikkia tiedostoja avata. 

Mattikin meni ja teki sen

Sunnuntaihin herättiin iltapäivän puolella. Nyt on virallisesti viikko Rockyssa takana. Ensimmäinen työviikko kaiken tämän luppoilun jäljiltä otti koville eikä kaupunkiin juurikaan kymmentuntisten työpäivien jälkeen tullut lähdettyä tutustumaan. Enemmänkin vapaa-aika on tuhraantunut X-factorin seuraamiseen ja hämähäkkien metsästykseen katonrajasta.

Alkuhämmennyksen jälkeen tuli kiukku. Mukavaksi etukäteen kuvailtu työporukka koostuu alle parikymppisistä ensimmäisessä duunissaan olevista "alan ammattilaisista". Muutama päivä takaperin eräs kollegani onnistui suosittelemaan cocktailia kysyneelle asiakkaalle vodka soodaa sitruunalla - cokctailien kuningasantia sanon minä. Muutama on onneksi jo vähän lämmennyt meidän läsnäolollemme, mutta paikallinen Adam Lambert geelatun tukkansa kanssa ei jostain syystä hyväksy olemassaoloani ja tekee kovin onnistuneesti jokaisesta päivästä helvetillisen. 

Mister tee maalaa. Katsotaan kuinka pitkäksi aikaa maalattavaa pintaa riittää, mutta ainakin hänen onnistaa nauttia keleistäkin vähän kattoterassilla. Eilen kävin ihailemassa työn jälkeä. Tosin vasta iltakympin jälkeen kun deejiit olivat jo paikalla, paikallinen nuoriso sivuliito-kunnossa ja baarin takana neljä baarimikkoa liikaa.

Nyt kauppareissulle. Viikko meni kuin vahingossa ilman kahvia ja siltä se tuntuukin. Juhlamokkaa ei saa eikä olisi sille keitintäkään, mutta eikähön se Sekoitus 43 hoida pahimman kofeiinin puutteen. Ja mielikuvituskin saa lentää, että saamme mahamme ilman helloja, uuneja ja mikroja täytettyä.

Koti on siellä, missä on hella

Jos joku kysyisi miltä tuntuu herätä Sunshine statessa ensimmäiseen aamuun työllistettynä ja asumispaikan omaavana kaiken tämän seikkailemisen jälkeen, voisin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että hyvältä tuntuu.

Heritage hotellin kolmannessa kerroksessa sijaitsee nurkkahuone, jonne pääsimme majoittumaan. Pienestä neliömäärästä huolimatta parveke heti sängyn jalkopäässä ja pieni palanen tiiliseinää antavat luksustuntumaa. Eikä onneksi aamuisin tarvitse työmatkaan aikaa varata kuin portaiden laskeutumisen verran.

Saavuimme Mister teen kanssa Virginin siivillä eilen puolen päivän jälkeen ja tehtyämme pimenevässä illassa pienen ympäripyöreän katsauksen tulevan kotikaupunkimme tarjontaan mielessä saattoi jopa käväistä katoaminen saman tien. Pimeässä illassa liikkui useampi poliisiauto eikä tilaamisesta Hungry Jacksissä meinannut kielimuurin takia tulla mitään. Englantia täällä ei nimittäin puhuta vaan Queenslandiä ja se on sama kuin Savvoon menisi kauhiasa kännisä.

Tänään vielä (viimeinen) vapaa. Pomo kertoi kyllä, että tarkoituksena olisi että pääsisimme tulevatkin vapaapäivät viettämään samaan aikaan täällä olomme aikana. Olisikin ensimmäinen kerta. Eikä välttämättä se miellyttävin näin jalkapallokauden taas alettua. 

Brisbane pikaisesti

Paljon puhetta suomeksi ja kun kaupungille lopulta päädyttiin niin ensimmäiselle australialaiselle komeasti moikkasin – tietenkin suomeksi. Onneksi tajusin vaihtaa kieltä ennen kuin eteenpäin juttua jatkoin ja pääsimme yläilmoista käsin katsastamaan Brisbanen nähtävyydet maailmanpyörän noustessa kattoja korkeammalle.

Brisbanesta löytyi mukavien maisemien lisäksi lämmin sauna, saunatuoksuja, kylmää olutta ja maukkaita grillattavia. Tulipa jossain vaiheessa katseltua jopa Voicelta Suomen parhaita musavideoita. Jännittävintä oli ehkä se, ettei seitsemässä kuukaudessa listalle ollut mahtunut mukaan mitään uutta. 

Naamakirjasta löytyneet uudet paikalliset ystävät pitivät huolen siitä, että pikavisiitistä tuli paremmankin arvoinen. Viikonlopun päättyessä laukkuun pakattiin pari pakettia ruissaria unohtumattomien iltojen muistojen lisäksi. 

Kuvista sanoihin tai toisinpäin

Seuraavaksi suunta kävi kohti Surfers Paradisea. Kaupunki, joka tuli vastaan pilvenpiirtäjineen oli yllätys niin kokonsa kuin näkönsäkin puolesta ja pelkästään positiivinen sellainen vaikkei yleisille paikoille Gold Coastilla pääsekään yöksi parkkeeraamaan.

Pulahdus kauhean kokoiseen aallokkoon ja riisi-illallisen sijasta ulkona nautittu ateria tekivät päivästä rantaparatiisissa täydellistä hipovan. Yöpaikkakin Nokia-karttojen avulla löytyi jostain haiden asuttaman vesistön lähistöltä eikä siitä ollutkaan enää kuin kivenheiton matka Brisbaneen.

Tässä vaiheessa ajomatkaa aika on kullannut jo kylmimpienkin öiden muistot ja lievä haikeus on aistittavissa. Onneksi puhelimesta löytyy muutama mainio videopätkä pojista soittamassa Nickelbackia tunteella (muttei niinkään taidolla). Annin matkapäiväkirjasta löytynee myös maininta eräältä paikalliselta bändiltä tulleista synttärionnitteluista ja niistä tuhansista valokuvista - niistä onkin sitten reissun menoa selvittäminen kun aika sallii.

Jääkaappiin sopii paljon ja valot

Lievästi pitkäksi venähtäneiden synttäri-ilokointien jäljiltä jäi kovin tavanomainen tapa viettää lomapäivää Byron Bayssä eli surffikurssi välistä. Onnistuimme kuitenkin löytämään tiemme rantaan ja osa porukasta eli kaikki muut itseäni lukuun ottamatta juoksivat kuin päättömät kanat nauttimaan merivedestä. Laiska kun olin päädyin kastelemaan vain varpaat.

Ajomatkaa ei enää tuhottomasti ole jäljellä, tosin ei ole aikaakaan. Pimeiden metsähetkien sijaan hemmottelimme itseämme täällä jokaisen pikkuhipin unelmassa ja vuokrasimme hirmuisen halvalla mökin meren rannasta. On se aina hieman erilaista ihan oikeassa sängyssä nukkua kuin koittaa matkailuauton palapelimäisesti kootuilla pedeillä jalkojansa suoristaa.

Stressitön matka ei missään tapauksessa ole ollut, mutta seuraa ei pidä siitä syyttää. Yllättävän helposti ovat päivät kuluneet, yöt pimenneet ja nakit paistuneet. Suurinta huolta ovat aiheuttaneet nenää pitkin asiakkaitaan katsovat tarjoilijapojat, jotka tipistäkin ilkeilevät. 

Radio pauhaa kahta ja sataa

Etsittyäni ensin turhaan Lonely Planetin ehdottamaa oisterikiskaa omakotialueelta, löysin viimein vessan pienen kahvilan takapihalta – sinnekin perässäni kuitenkin juoksi kiukkuinen mies kysellen menemisiäni. Ei siis onnistunein reissu Crescent Headsiin. Emme löytäneet edes yöpaikkaa matalalle majallemme ennen kuin kylän ulkopuolelta sademetsämäisestä ah; uudesta luonnonpuistosta.

Niiskuttavan nenän kanssa kylmien öiden viettäminen on ehkä normaaliakin tylsempää touhua, mutta toivo ei ole auringon löytymisestä vielä kuollut. Kuten ei kuollut toivo elävien kenguruiden löytymisestä ilostuttamaan eritoten Annia. Tänään niitä on nimittäin loikellut ympäriinsä ihan äimänä ja jopa itse olen hämmästellyt niiden kokoa.

Majakalta majakalle poikkoiltuamme kuvia kuohuvasta merestä on nyt lähestulkoon joka kulmasta. Suunnitellut sukellukset jäävät talvisen tuiskeen temmeltäessä sukeltamatta ja syöksymme kuin aamulla näkemämme delfiinit läpi veden pinnan kohti uutta tuntematonta. Anni lainahepenissä, itse villasukkani jonnekin kadottaneena. Toivotaan, että selviämme paremmin kuin koalasairaalassa tänään tapaamamme yksilöt. 

Laukussa leipää ja piimää vaan

Newcastlessa tehtiin vielä viimeinen virallinen kauppareissu parantaaksemme oltaviamme minne lie sitten suuntaisimmekaan. Suklaadipit ja mansikat on nyt siis pakattu mukaan kuten kunnon karavaanarireissulle kuuluukin.

Ajomatkat ovat olleet huomattavasti totuttua lyhyempiä, johtuen teiden kunnosta ihan yhtä paljon kuin siitäkin, että kerrankin ei relocation-säännöt pistä kaasuttamaan kuin Kimi konsanaan ja aikaa on maisemista vähän nauttiakin.

Ajettuamme eilen läpi useammankin vuoristokylän saavuimme iltasella pesupaikaksi valittuun Harringtoniin missä leirintäalueen luksuksessa (tosin edelleen kelistä kylmenneenä) pääsimme puhdistamaan niin kainalot, astiat kuin Rossin tahraamat vaatteemmekin – enkä nyt tarkoita, että herra olisi kaikkien housuihin itse ehtinyt. Hän on vain onnistunut kaatamaan kahvit itsestä poispäin jo useampaan otteeseen.

Ravintolatason illallisen eli poroksi poltettujen sipuleiden ja valmiiksi marinoidun kengurunleikkeen jälkeen ei puhti enää riittänyt perjantaita ilakammin jatkaa. Nukahdimme kukin tahoillamme sateen rummuttaessa auton kattoa.

Maailma, missä shortsit eivät riitä päivälläkään

Anni on päättänyt loman kunniaksi kesäkissailun sijaan etsiä lomapuumaa. En usko hänen niinkään tarkoittavan vanhempaa naista Rossia viihdyttämään vaan ihan oikeita villieläimiä kameran linssin eteen poseeraamaan. Yllättävää kyllä, vuoristossa ei pimeänkään tultua näkynyt yhtään kenguruita eikä pilvipäisiä koaloita.

Sinisten vuorten ja matkaseurueemme herättyä uuteen aamuun ja paljon kaivattuun valoon, jatkui matka kohti uutta suurkaupunkia. Newcastleen tosin ehdimme vasta auringonlaskun aikaan, sillä matkan varrella Rossin opetellessa vasemmanpuoleisen liikenteen saloja kiemurtelimme teillä, joiden varsia koristivat niin varoitukset putoilevista kivistä kuin ikuisilla päiväunilla olevat wompatitkin.

Säästöliekin palaessa yövyimme siis vielä toisenkin yön ilman mukavuuksia ellei taivaanrannassa merenpintaan iskeneitä valoshown kaltaisia salamia lasketa viihdykkeeksi. Tai paikallista rallireittiään ajavaa hurjaa nuorisoa. Selvisimme tästä kaikesta Singaporesta tuliaisina tuodun rommipullon ja coca-colan avulla. Mistä aamulla lienee tosin ollut useampi eriävä mielipide.

Naururastaiden maailmassa

Jos olisi Blair Witch –projektimaisesti kuvannut ajolinjan mikä vei kohti yöpaikkaamme keskellä erämaan jylhää hiljaisuutta, olisi video ollut selvän pässinlihamaisesti K8-kamaa. Kaksin tuskin edes olisin moiseen seikkailuun suostunut, mutta näin neljän hengen voimin on helpompi kuvitella voittavansa vastaan tulevat karhut, kengut ja murhamiehet.

Matkaoppaiden mukaan siniseen verhoon pukeutunut vuoristo näytti ottaneen eucalyptyspuista huolimatta askeleen kohti avarampaa maailmaa, sillä maailma Blue Mountainsin näköalapaikoilla auringon alkaessa laskemaan oli hempeän vaaleanpunainen.

Miljoonakaupungin vilskeen jälkeen puskapissa, grillinakit ja lintujen rääkiminen muistuttivat tästä toisesta tavasta nähdä maailmaa. Suihkuttomuuteen tottuu kovin helposti, mutta helposti sitä kotiutui hotellihuoneeseenkin.

On the road again, oh again

Ympärilläni leijuu enemmän matkakasseja kuin vielä kertaakaan tämän matkan aikana. Asuntoautomme ajoi juuri sisään tunnelin suusta ja sellainen pieni kipristys mahan pohjassa pistää vannomaan, että seuraavien yhdeksän päivän aikana naatitaan kuin ei koskaan ennen.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vietimme vielä yhden ylimääräisen yön Sydneyssä. Suurkaupungin tuntuun väsyneet vieraamme pääsivät nopeasti ja itsekin taisin ihastua merimaisemiin vielä vähän lisää heidän intonsa myötä.

Hämmentävien sattumien seurauksena saattaa olla, että Brisbanessa odottaa aussivuoden toinen lämmin sauna. Sinne on tosin vielä tuhat tulimmaista kilometriä matkaa ja monta sattumusta. 

Sydney, tuo merikapteenien unelma

Se tunne, kun lähes seitsemän kuukauden välirikon jälkeen saat hien pintaan saunan penkillä – priceless. Olemme siis (valitettavasti) siirtyneet kauhean monen tähden hotelliimme, jossa tähtien sijaan voisi hyvinkin olla panostettu asioihin kuten ilmainen aamiainen, kylpyamme, internetyhteys ja sen sellaista. Mutta voi olla, että sen saunan avulla selviämme.

Manlyssä oli kovin mukavaa. Vaikka kenkäshoppailu kestikin päiviä ja pääsi päätökseensä vasta tänään uusilla Converseilla, rannan tuntumassa oli kotoisaa ja Sydney alkaa vihdoin tuntua siltä, miltä turistioppaat saavat sen näyttämään.

Erittäin harvinainen alkoholivapaa alkuviikko päättyi rennon oloisiin kotihippoihin perjantaina. Niin monta uutta nimeä, niin monta vodkapaukkua. Onneksi pyykit tuli pestyä jo päivällä.

Tänään eksyimme Surry Hilsiin lounastamaan Kannus-kaverin ja pikkusisaren roolin ottaneen Fannin ja hänen aussirakkaansa kanssa. Päivä oli siis mitä onnistunein auringonkin ilmestyessä elämäämme. Surry Hillsin viikonloppumarkkinat olisivat ehdoton suosikkini, jos pidempään ehtisin täällä viihtyä. Voi sitä tunnelmaa ja turkiksilla koristeltujen pitkiksien määrää.

Mister teen viikon kohokohtiin lienee kuulunut Simonelta saatu lahja Hungry Jacksiin nauttimaan kaksi Whopperia yhden hinnalla –kuponki. Itse en kyseistä tapahtumaa odota ihan kuin kuuta nousevaa, mutta jossainhan tässä on matkaajan mahansa täytettävä kun luksushotellimme tarjoaa huonepalvelusta hääppöisiä sämpylöitä suolaiseen parinkympin hintaan. Onneksi huomenna alkaa parin viikon juhla ja syy syödä ulkona vaikka tunnin välein. Enää pitää selvittää, miten pääsemme lentokentälle vieraitamme vastaan ajoissa. 

Mieluiten uittaisin itseäni kuumassa keitossa

Kolme päivää sukelluskurssilla Sydneyssä on takanapäin eli toisin sanoen helvetti on selätetty. Ja kaikille teille, jotka tämän lajin ihanuudesta olette sattuneet meikäläisen kuullen mainitsemaan: ei kannata enää hehkuttaa. Olen nähnyt painovöiden helvetillisyyden, veden voiman ja ennen kaikkea Australian talvisen mahdin.

Uuden tutkintoni kunniaksi vaihdoimme neljän irkkujätkän asuttamasta kommuunihuoneesta Coogeessa Manlyn puhtoiseen majataloon, jossa meillä on ihan privaattitilat ja lämmitin herkkupalana huoneessa. Iltasanomiin asti päässyt rantaan ajautunut ryhävallas en siis ollut minä, vaan selvisin Whirlpoolin lailla lingonneiden aallonharjojen alta nauttimaan kuivattavasta ja eritoten kylmästä tuulesta.

Ensi näkemältä Sydney paransi tämän reissun myötä kuvaansa silmissäni. Suurilta osin tästä tunnustuksesta kaupunki saa kiittää Melbournen vanhaa kämppistämme ja tänne töiden perässä  rantautunutta Simonea, joka näytti meille muutakin kuin ison sillan. Vielä kun aussit oppisivat talonsa rakentamaan ettei sisätiloissa tarvisi takki päällä värjötellä niin tästähän saisi ihan asuttavan maan.

Olympialaiset ovat alkaneet eikä suomalaisia tunnetusti ole mitalikolmikoissa juurikaan näkynyt. Onneksi paikallinen televisio keskittyy enemmänkin omiinsa ja niinpä voitonjuhlia on joka käänteessä. Huomenna oma urheiluni taitaa keskittyä enimmäkseen kenkäkauppojen kiertelemiseen - kerrankin tosin hyvästä syystä. Olin tänään jo neljättä päivää ihmisten ilmoilla Reinot jalassa ja samaa rataa kai jatkaisin, ellen olisi pudottanut vasemman pikkuvarpaan kohdille kunnon pläjäystä grillikastiketta. Pesuunhan ne siis menevät eikä täällä varvassandaaleissa tarkene tähän aikaan vuodesta hullukaan.

Tahdon syödä simpukoita päivittäin

Viikko on viimein takana. Kuin paremmatkin turistit meikäläiset matkasivat iltapäiväruuhkassa taksin kyydissä lentokenttää kohti pieni kyynel silmäkulmassa. Aurinko on aina ikävä jättää taakseen.

Huvila hoisi hommansa ja yöt nukuttiin tyytyväisinä kattotuulettimen viilentäessä vähän ilmaa. Pakko se on myöntää, että hyvät tyynyt maksaa Ikeaa enemmän hyvästä syystä.

Leppoisat iltakävelyt kohti auringonlaskua, ruskettuneet muskelit hiekkaan painautuneina päivisin ja hyvä ruoka (parempi mieli) toivat viimeinkin tähän vuoteen loman tuntua. Joka tosin katosi kuin vesipisara Saharaan torstain ja agrikulttuurisen karnevaalimeiningin saavuttua kaupunkiin.

Mister tee huijasi hiljaisella olemuksellaan, itse helppoheikittelin vähän äänekkäämmin, mutta matkarahat tuli tienattua. Kalkkunoiden katselemisen aiheuttama pieni pettymyskin pääsi poistumaan kun löysimme krokotiilin yhdestä kojusta ja pääsimme pienokaista sylissä pitämään. Siitä onkin jo moni kuvatodisteet päässyt katsastamaan.

Tunnin kuluttua pitäisi nousta koneeseen ja suunnata Sydneyhin. Innostus ei ole vielä katossa, mutta luultavasti se nousee sunnuntain lähestyessä. Hajuakaan ei vielä ole mitä vieraillemme aiomme näyttää, mutta jos oluilla aloittaa ei vierailu ihan puihin voi mennä. Sitä kohti siis: tervetuloa Anni ja Rossi (anti)paratiisiin!

Terveisiä Darwinista

Elämämme ensimmäinen liftauspäivä päättyi epämääräiseen viimeiseen pätkään ja toinen alkoi isolla rekalla. Mister tee pääsi toteuttamaan unelmiaan eikä itseänikään suuremmin Scottien kyydissä surettanut. Darwinin aurinko löytyi tien päästä kuten myös jokunen vuorokausi aiemmin tehdyt uudet ystävät.

Hostellielämää ei onneksi meluisalla Mitchell streetillä joutunut muutamaa päivää kauempaa kärsimään (nekin sulassa sovussa neljä henkeä kahden hengen soppiin survottuna). Jonkin tuurinomaisen turvin saimme vuokrattua viikoksi luksushuvilan ihan rannan tuntumasta pilkkahintaan.

Hyviä uutisia juhlittiin iltamarketeilla ja seuraavana päivänä innosta soikeana muutettiin tavarat uuteen taloon. Koko päivän suunnitteilla ollut juhlaillallinen ei päässyt ennen iltakymmentä tapahtumaan, mutta se oli kaiken odottelun arvoinen grillimestari Mister teen itsensä valmistettua täydelliset pihvit kiusaamaan porukkaan eksyneiden kasvissyöjien mieliä.

Sekalainen seurakuntamme eli rasististen vietnamilaisten motoristipoika, Euroopan rikkinäisissä lökäpöksyissä katsastanut partaveikko, ukulelea soitteleva tekohippi, ranskalainen graafikkonainen ja me – tämä viikko painuu parhaisiin muistoihin ehdottomasti.

Tuntuu kuin asuisin tiellä

Kun nousee Alice Springsissä aamukuudelta puoliunessa muutaman muutaman tuntemattoman kanssa valkoisen pakun kyytiin tiellä kohti tuntematonta, jokunen henkilö voisi varovaisuuttaan viime tingassa perua. Vanhat pierut eli allekirjoittanut ja Mister tee ottivat kerrankin riskin ja siitähän seurasi seikkailu vailla vertaa.

Virallisissa kirjoissa kolmelle hengelle tarkoitettu pakettiauto ehti kuljettaa yhteensä kahdeksaa matkustajaa runsaat seitsemänsataa kilometriä ahtaissa oloissa ennen kuin ilkeän kassaneidin kohtaamisen seurauksena jäimme poliisin haaviin. Ilta-auringon jo laskiessa hetkellinen paniikki valtasi varmaan jokaisen mielen, mutta loppupeleistä kerrottavaksi jäi vain hauska tarina brittiläisestä poliisisedästä, joka loppupeleissä ei antanut edes sakkoa vaan kuljetti eksyneet lampaat poliisiauton takapenkillä seuraavalle pysähdyspaikalle turvaan.

Muutama matkassa ollut ranskalainen paskiainen putosi porukasta tapahtuneen jälkeen. Me muut jatkoimme seuraavana päivänä peukalo pystyssä matkaa kohti aurinkoa. Hyvän tuurin, ihanien eläkeläisten ja suoraan farmilta poimittujen avokadojen maustaessa matkaa Darwin läheni hetki hetkeltä. Hetkellinen yöpysäkki Katherinessa oli tarpeen väsyneille sieluille ja ruumiille. Kilometrit kun katoavat vain menemällä lujaa vauhtia eteenpäin.

Ei mikään turha juttu

Pimeään herääminen ei ikinä ole ollut mieluisin aika päivästä alkaa asioita hoitamaan, mutta kun opas käskee niin sokeat seuraa.

Reissun viimeinen päivä kului Kings Canyonin polkuja tallaten. Jyrkän ensimmäisen ylämäen jälkeen tuli onneksi jo vähän lämmin eikä lapasia tarvinut enää sormissa roikottaa. Mahtavia maisemia, jotka googlettamalla voi myös katsastaa.

Kotiinpaluu suoritettiin kamelifarmin kautta, jossa vauhdikkaiksi kilpakameleiksi treenatut otukset juoksentelivat kyttyröineen. Mister tee jätti halvan huvin välistä, mutta pakkohan se oli itse sinne istuimeen kammeta. Turhaan ei ole tarjottimia tullut kannateltua sillä vekkulimaisessa kyydissä pysymiseen vaadittiin mielihyvän lisäksi aimoannos käsivoimaa.

Väkivaltaisessa Alicessa vielä yksi yö. Ilontunteet siitä että pääsimme kehnosta turistioppaasta eroon ovat katossa, pyykkiä on enemmän kuin laki sallii ja aamulla matka jatkuu kohti pohjoisen bilehilettä Darwinia epämääräisessä seurassa. Eläköön road tripit, eläköön!

Telttailun taikaa

Herätys toiseen matkapäiväään oli ehkä jopa ennen kukonlaulua ja pari tuntia myöhemmin sitä jo tönötettiin tuijotellen muutamankymmenen muun kanssa taivaanrannasta nousevaa keltaista palloa. Vieressä olleet italialaiset ottivat parikymmentä minuuttia kestäneen toimituksen kokonaisuudessaan videolle ja varmasti ajastetulla keittimellä keitetyn kahvin kera tulevaisuudessa heräävät lauantaisin vähän normaalia myöhemmin nauttimaan samaista auringonnousua sohvan perukoilta. Luultavasti ilman ääniä, koska meidän pälätyksemme salolaisen neidin kanssa ei ainakaan romantiikan tasoa sillä videolla nosta.

Vielä pienessä aamutokkurassa Olgat kiertänyt patikkamatka oli ehdottomasti Ulurun kymmenen kilometrin mittaista matkaa inspiroivampi. Ryhmähengellä vedimme reissun läpi ylämäkineen ja alamäkineen ja valmistauduimme jo varhaisessa vaiheessa tulevaan kylmään yöhön.

Autiomaassa telkkarin sijasta tuijotimme pitkälle yöhön tulen loimua. Päät nuotion vierelle painettuamme uni tuli tähtitaivaan alla eikä edes pakkasasteet enää tässä vaiheessa unia estäneet. 

Kaikkien kivien sankari

Uluru, tuo kaikkien kivien sankari, löytyi bussipyrähdyksen jälkeen jostain sieltä todella keskeltä ei mitään. Spirituaalinen herääminen jäi tapahtumatta ja omalta osaltani harmittamaan jäi se ettei kengissä ollut pohjaa kiivetä korkeimmalle kohdalle saakka.

Auringonlaskun muuttaessa Ulurun väriä ja muiden turistilaumojen napsiessa loputtomia rullia kuvia siitä todisteeksi, Mister tee ja minä pitäydyimme kuohuvan parissa. Kummasti alkoi juttu muillakin matkalaisilla muutaman lasillisen jälkeen sujua sutjakkaammin ja loppupeleissä selvisi, että meillähän olikin vallan mainio porukka kasassa kivikarkeloita kolme päivää viettämään.

Ensimmäinen yö Swagissa, yhden hengen makuupussi-teltta –yhdistelmässä oli joillekin niinkin kylmä, että he katsoivat viisaammaksi paeta sisätiloihin. Suomalaisella sisulla ja matkaan mukaan otettujen villasukkien avustuksella me pysyimme koloissamme. Jos hampaat kolisivatkin muutaman asteen pakkasilla, ei siitä seuraavana päivänä muille mainittu.

Sijainti keskeinen

Alice Springsin kuiva maaperä ja toinen toistaan tyylillisesti - sanotaanko vaikka mieleenpainuvampi aboriginaali ovat löytyneet. Kirjauduimme halvimpaan mahdolliseen hostelliin, joka sattuikin olemaan ehkä jopa se paras sillä saimme ilmaisen yön lisäksi kolmen päivän Ulurun reissun varattua on the spot.

Sunnuntai ei välttämättä ollut alkoholiongelmaisten asuttamaan Alice Springsiin se kaikkein paras päivä saapua matkasta raihnaisena. Suurin osa viinashopeista kun pitää ovensa säpissä aiheuttaen viinipulloa metsästäville toisenlaisia alkkariongelmia (sen puutteesta johtuvia tosin tässäkin tapauksessa).

Illallinen syötiin tänään ihan ravintolassa. Kyseessä oli pyhäpäivän piffierikoinen, jonka lisukkeeksi kahteentoista dollariin kuului se kuuluisa yksi olut. Kerrankin siihen se myös jäi, sillä väsymys painaa silmäluomia ja aamulla pitäisi olla heti kukonlaulun aikaan bussiin jo astumassa ja matkalla kiviä ihastelemaan.

Jälkikäteen mikään ei tunnu samalta

Varsinaisen eräterttuilun seurauksena Mister teestä on kuoriutunut mainio kansallispuistoissa kuseksija. Jos iskän oppeihin on luottaminen niin taitaa Australiankin luonto pian vihertää erinäisissä pusikoissa.

Suomityttö pääsi näyttämään terävimmän kyntensä matkan varrella, kun mietti solarenergialla toimivaan suihkuun mennessään mahdollista suihkun välistä jättämistä – perustaen mielipiteensä siis nimenomaan Suomen sääoloihin ja veden lämmityksen mahdottomuuteen niillä leveysasteilla pelkällä auringon voimalla.

Onneksi loppumatkasta kaarroimme nelipyöräisen pienen mangofarmin pihaan, missä palmupuiden suojissa maistelimme kyseisestä hedelmästä valmistettuja iloliemiä ja pääsimme taas osa-alueille, jonne osaamisemme riittää.

Matkan varrelle jätimme myös nimmareilla varustetun hupparin muiden matkailijoiden jättämien muistoesineiden joukkoon. Sitä on hyvä vuosien päästä lähteä metsästämään, jos ei muuta syytä samaiseen takapajulan baariin keksi. Tosin voi olla, että helpommalla pääsee kun vain kuvittelee sen sinne katonrajaan roikkumaan ja matkustaa mieluummin vaikka Tallinnaan. 

Aavikon kukkia

Ainoa matkan aikana löytynyt maksullinen leiripaikka löytyi sattumalta krokotiilijoen varrelta, missä pulahdimme uimaan muiden uskaliaitten turistien muassa. Varoituskylttien mukaan suurempaa vaaraa ei siinä kohdin joen juoksua pitänyt olla, mutta kuka noista liukkaasti liikkuvista koskaan tietää. Hyväksi onneksi ainuttakaan ei sattunut silmään. Kai uskalluksestakin jotain kunniaa saa.

Ensimmäisen telttayön lisäksi melko varmasti myös viimeinen tuli Australian maalla vietettyä. Ensimmäisen valvoin peläten pikkuniljakkaita ja toinen meni nurin kurin, kuten telttakin tuulen mukana, ja siirryimme puolilta öin suosiolla auton takakenoon käännetyille etupenkeille uinumaan.

Alkumatkan helteiset yöt vaihtuivat salamannopeasti lähes pakkasasteisiin. Eriskummallisen ufohotellin tuolla jossain ohittaessamme kohtasimme kuivan kauden yllätysvieraan sadekuuronkin. Tarkistin hotellihuoneiden kunnon, mutta päälle päin katsottuna vihreitä miehiä löytyi vain koristeeksi pihamaalta. Siitä huolimatta jatkoimme hieman hämmentyneinä matkaa vain ohittaaksemme tähän mennessä isoimman koskaan näkemäni käärmeen – onneksi tosin jo hieman liiskaantuneena autotiellä.

Vieläkin jossain mustalaisnainen laulaa

Auringon laskiessa, lehtien putoillessa ja oluen virratessa taas yhden (perkuleen) kansallispuiston kauneudessa on hyvä hymyillä myös menneille. Broomessa vietetty viikko meni kuin siivillä eikä muistiinpanoja kaiken kivan keskellä ehtinyt aina edes tekemään. Jossain vaiheessa tuntuikin jo kovasti siltä ettei saman tien löytynyt duuni ollut niin onnekas kuin monet sanoivat, työssäkäyvä kun joutuu eittämättä muista iloista jäämään paitsi. Mutta olihan sielläkin tekemistä ja tapahtumia. Kyllä niitä oli riittämiin.

Yhtäkkiä kohdannut kuumuus pisti pään heti toisena Broomessa vietettynä päivänä niin pahasti sekaisin, että allekirjoittanut käveli originaaliin barber shoppiin tukan leikkaamaan. Henkilökunnan taidoista päätellen miesten tukkaa taitaa tosiaan olla helpompi laittaa.

Satuimme olemaan paikalla myös todistaaksemme jonkinmoista kuukausittaista luonnonilmiötä vaikkei portaikko kuuhun asti heijastunutkaan. Sen sijaan saimme muutaman uuden matkakaverin ja nautimme sisilialaisten seurassa torielämästä kaikkine sirkustemppuineen.

Teimme myös aamuvirkuille suunnatun elämysmatkan tarkastelemaan iänkaikkisen vanhoja dinosauruksen jalanjälkiä. Valitettavasti löydetyt varpaan painaumat eivät olleet läheskään yhtä mieleenpainuvia kuin matka niitä katsomaan liukkaita kiviä pitkin ruotsalaisia hittibiisejä tukholmalaisella aksentilla lauleskellen.

Laukkakisoissa taisi mennä enemmän kuin tuli, eikä tullut päähän pistettyä edes mitään mieleenpainuvaa hatuntapaista. Ranskalaisia taisin kuitenkin myydä enemmän kuin kukaan edeltäjistäni. Onko se siis sitä kunnon kauppamiehen ainesta se siinä.

Paikalliset Miamit ovat kuitenkin jääneet nyt taa ja tielle on ennemminkin sattunut helttakaulaisia karjaeläimiä ja villihevosia. Pitääkin asiasta varmaan Hanna Ekolalle ilmoittaa kunhan pääsemme näiltä yksinäisiltä teiltä taas ihmisten ilmoille.