Eilen me paistettiin ja maistettiin ensimmäisen kerran Kalle Kengurua. Vähän niin kuin grillitassua, mutta huomattavasti maukkaampaa. Illallinen meni siis odotettua paremmin, varsinkin sen alkuviikon nuudelikämmähdyksen jälkeen – hetkellisesti tuntui, että master chef –titteli luisuu auttamatta pienistä kätösistä parempiin suihin. Oli siis tarpeen Kallen ja pullollisen punaviiniä osua yksiin.
Mitäs tässä on muuta viikon aikana römytty. Aika arkista muuttohommaa oli puolessa välin viikkoa; palattiin väsyneinä, mutta onnellisina Lizin huomaan vielä hetkeksi. Pianotalosta löytyi enemmän rikkinäisiä tavaroita kuin arvotavaraa, pianon lisäksi siis. Tennikseen hurahtaminen on jatkunut ja eilen ihan vähän itkukin tuli kun kaksi henkilökohtaista tappiota putkeen piti yrittää niellä. Tai miten henkilökohtainen Murrayn tappio meikäläiselle oli, sitä voi kukin miettiä tahollaan, mutta jos penkkiurheilun merkitystä joku vielä joskus kommentoi niin täältä suunnalta ainakin tulee laiskasti, mutta varmasti asian puolesta puheensorinaa.
Torstaina juhlittiin kautta maan Australiapäivää. Ei siis itsenäisyyspäivänä tunnettu juhla, vaikka ilotulitukset ja Australian lippuihin sonnustautuneet ihmiset olisivat asian puolesta muuten puhuneetkin. Me emme maalanneet jalkoja ihoväreillä sinisiksi, mister teen auringon polttamat takareidet olivat ihan tarpeeksi värikkäät jo valmiiksi. Torstaina suoritimme kuitenkin oman maan kansalaisvelvoitteen ja kävimme äänestämässä. Konsulaatti oli juhlapäivän vuoksi suljettu ja kirjekuorten unohduttua ensin keskiviikkona (ensimmäisenä äänestyspäivänä) Canberraan, palasivat muutkin paikalliset suomalaiset äänestyskopille torstaiaamuna hienostohotellin sviittiin. Kahviakin oli tarjolla, mutta perinteistä suomalaista kitkeryyttä siinä ei ollut havaittavissa. Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu siis, kun matkalla eksyimme vielä paraatin mukana kävelemään hetkeksi.
Nyt viikonloppu vauhtiin lapsenlikkaillen. Kaisu ja John pääsevät viettämään ansaittua vapaailtaa ja me saadaan katsoa leffoja koko ilta. Ah, tätä ihanaa vanhuutta!
lauantai 28. tammikuuta 2012
perjantai 20. tammikuuta 2012
Saturday night feever
Mister teen aamu alkoi lauantain kunniaksi ihka aidolla juhlamokalla. Siitä kuuluu kiitos Kaisulle ja Johnille (kuten kiitos tässä vaiheessa taas monesta muustakin asiantyngästä). Jätimme suosiolla eilisillan svenskatennispelarnapartyt välistä ja suuntasimme purilaisille Melbournen parhaaseen ravintolaan nauttimaan Freezerin bbq-taidoista. Illan paras anti taisi silti olla se hetki, kun Aliina ensimmäisen kerran melkein vahingossa juoksi syliin. Tätä ette suustani usein kuule, mutta hän on niin ihana pieni ihminen, että oman vauvakuumeeni lisäksi taitaa mister teekin kohta jo asiaa alkaa pohtia.
Surullista oli ainoastaan tulla takaisin kotiin. Koska miettikääpä mikä asia voisi pilata maailman upeimman asunnon, jonka seinät on maalattu kaikki eri värisävyillä, jonka olohuoneessa koreilee soittamattomana pianon pahanen ja jonka keittiöstä löytyy (tosin toimimaton, tänään testatessa sekin selvisi) kotkan päällä koristeltu espressokone. Mikäpäs muu kuin mehua juovat kämppikset. Eikä mehussa kai mitään pahaa ole – litroittain vitamiineja ja hedelmäisiä makuja, mutta kolmen eri mehupurkin sijaan meikäläinen on tottunut varustamaan jääkaapin myös muutamalla hätävaraoluella ja halvalla viinipullolla. Ja pysymään edes perjantaisin yli kymmeneen asti hereillä. Olisi pitänyt kuunnella mister teen neuvoa kun täällä käytiin paikat tarkistamassa, sillä ennakkokäsityksistä huolimatta ilmiselvästikään ihan jokainen britti ei aloitteleva alkoholisti olekaan.
Fannikin saapui maahan. Hän nauttinee Sydneystä vähän meitä enemmän, jos paikallinen opas kuitenkin on käytettävissä. Jotenkin odotan vain kuin kuuta nousevaa, että saisin pikkusiskoni vielä vähän lähemmäs. Pitääkin ehdottaa, että vuokrataan yhdessä auto ja poiketaan jossain pikalomalla kun he Melbourneen asti pääsevät. Sitä ennen meillä taitaa olla edessä muutto taas – siitä lisää kunhan asia on ajankohtaisempi. Ja tänä iltana elokuva tähtitaivaan alla. Jännä nähdä miltä Samuli Edelmann näyttää isolla screenillä Australiassa.
Surullista oli ainoastaan tulla takaisin kotiin. Koska miettikääpä mikä asia voisi pilata maailman upeimman asunnon, jonka seinät on maalattu kaikki eri värisävyillä, jonka olohuoneessa koreilee soittamattomana pianon pahanen ja jonka keittiöstä löytyy (tosin toimimaton, tänään testatessa sekin selvisi) kotkan päällä koristeltu espressokone. Mikäpäs muu kuin mehua juovat kämppikset. Eikä mehussa kai mitään pahaa ole – litroittain vitamiineja ja hedelmäisiä makuja, mutta kolmen eri mehupurkin sijaan meikäläinen on tottunut varustamaan jääkaapin myös muutamalla hätävaraoluella ja halvalla viinipullolla. Ja pysymään edes perjantaisin yli kymmeneen asti hereillä. Olisi pitänyt kuunnella mister teen neuvoa kun täällä käytiin paikat tarkistamassa, sillä ennakkokäsityksistä huolimatta ilmiselvästikään ihan jokainen britti ei aloitteleva alkoholisti olekaan.
Fannikin saapui maahan. Hän nauttinee Sydneystä vähän meitä enemmän, jos paikallinen opas kuitenkin on käytettävissä. Jotenkin odotan vain kuin kuuta nousevaa, että saisin pikkusiskoni vielä vähän lähemmäs. Pitääkin ehdottaa, että vuokrataan yhdessä auto ja poiketaan jossain pikalomalla kun he Melbourneen asti pääsevät. Sitä ennen meillä taitaa olla edessä muutto taas – siitä lisää kunhan asia on ajankohtaisempi. Ja tänä iltana elokuva tähtitaivaan alla. Jännä nähdä miltä Samuli Edelmann näyttää isolla screenillä Australiassa.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
David Hasselhoffi ei tullut aamulla vastaan
Eilisaamun hieman rösöisen tunnelman jäljiltä – aivan totta, huolimatta kantapäihin asti ulottuvasta kuumuudesta, televisiosarjamaisista lenkeistä rantaviivaa pitkin ja välipalaksi syödyistä jäätelöäkin makeammista tuoreista mangoista elämä on ihan sitä samaa kaikkialla; siis ryppyjä rakkaudessa, pyykin pesua, nuijintaa kaipaavia naudanlihapihvejä ja väsymyksen aiheuttamaa henkistä ilkivaltaa – tänään on tunnelma taas katossa.
Aamulenkki meni keveästi jo juosten vaikkei kuntoaan juurikaan ole muuten kuin viinin litkimisellä ennättänyt kohottaa. Lakanat koneessa ja keittiö siivottu. Omat laukut ja kapsäkit kannoimme uuteen kotiin jo eilen. Tosin nähtäväksi jää miten kauan piano meitä viihdyttää, sillä tietenkin heti asunnon valittuamme tuli tarjouksia niin monesta suuntaa, että lievää tarkkaavaisuutta tässä nyt tarvitaan.
Sitä ennen olisi hyvä ehkä myös työelämään sukeltaa. Jotenkin tähän on melkein vain jo tottunut ihanaan olemiseen ja iltamarkkinoihin sangrialla maustettuna. Mistä puheenollen olikin vähän menevämmät markkinat kuin mihin arkiasuiset minä ja hän olimme varautuneet. Ehkä meillä ensi keskiviikkona on siellä jo kavereita keitä mennä moikkaamaan eikä vain toisemme.
Aamulenkki meni keveästi jo juosten vaikkei kuntoaan juurikaan ole muuten kuin viinin litkimisellä ennättänyt kohottaa. Lakanat koneessa ja keittiö siivottu. Omat laukut ja kapsäkit kannoimme uuteen kotiin jo eilen. Tosin nähtäväksi jää miten kauan piano meitä viihdyttää, sillä tietenkin heti asunnon valittuamme tuli tarjouksia niin monesta suuntaa, että lievää tarkkaavaisuutta tässä nyt tarvitaan.
Sitä ennen olisi hyvä ehkä myös työelämään sukeltaa. Jotenkin tähän on melkein vain jo tottunut ihanaan olemiseen ja iltamarkkinoihin sangrialla maustettuna. Mistä puheenollen olikin vähän menevämmät markkinat kuin mihin arkiasuiset minä ja hän olimme varautuneet. Ehkä meillä ensi keskiviikkona on siellä jo kavereita keitä mennä moikkaamaan eikä vain toisemme.
tiistai 17. tammikuuta 2012
Tennis on helppoa kun sen osaa
Eilen tuli kesä. Tuulikin lämmitti, vaikka se tähän asti on vaatinut melkein päivittäin turvautumaan jonkinlaiseen huivia paksumpaan. Eilen ilmassa oli myös suuren urheilujuhlan tuntu, kun tenniskisat alkoivat. Niinpä sinne suuntasimme myös me. Yhden cosmon ja viinilasillisen jälkeen jopa allekirjoittanut väittää ymmärtäneensä pelin idean ja pääsi ainakin mukaan siihen, että yhteen pisteeseen vaaditaan kamalasti duunia. Tosin suurimmaksi osaksihan olin täysin eri mieltä tuomareiden kanssa pisteytyksestä, se tosin johtui näennäisesti siitä, että luulin Federerin olevan tummassa paidassa ja hänhän olikin se pirteämpi väri kentällä. En myöntänyt mitään mister teelle eikä onneksi kukaan ympärillä olevista ymmärtänyt suomen soljuvaa kieltäni ja päässyt kopauttamaan.
Anoppi soitti tänään. Hienoa tuo tekniikan osaamisen siirtyminen meiltä eteenpäin. Vielä kun oma äiti oppisi koneensa käynnistämään. Onneksi aurinko pitää ikävää aika hyvin loitolla. Siitäpä puheenollen, taidan käydä kohti rantaa tänään.
Noin viisi ja puoli tuntia myöhemmin on hyvä tunnustaa, että talviturkki on vuonna 2012 uitettu tammikuun seitsemästoista. Aamen.
Anoppi soitti tänään. Hienoa tuo tekniikan osaamisen siirtyminen meiltä eteenpäin. Vielä kun oma äiti oppisi koneensa käynnistämään. Onneksi aurinko pitää ikävää aika hyvin loitolla. Siitäpä puheenollen, taidan käydä kohti rantaa tänään.
Noin viisi ja puoli tuntia myöhemmin on hyvä tunnustaa, että talviturkki on vuonna 2012 uitettu tammikuun seitsemästoista. Aamen.
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Tänään olen ollut laiska
Sunday, bloody Sunday. Tämä on yksi niitä päiviä, kun tietää toden teolla edellisen illan juhlineensa. Saara sai arvoisensa läksiäislahjan, kun DJ veti viimeisen viisitoistaminuuttisen Suomitytöille ja toivotteli muiden nyökytellessä vieressä hyvät matkat maasta katoavalle. Sen jälkeen olikin sopivaa istuskella sarastavaa aamua odotellen rantahietikolla ja vuodattaa kirveleviä kyyneleitä.
Toi sunnuntai tosin hyviäkin uutisia tullessaan. Saatiin asunto ihan Fitzroy streetin varrelta kävelymatkan päässä rannalta. Huomenna mennään keskusteleen isoista rahoista ja toivottavasti illan tennispelin tahdissa voidaan juhlia uutta kotia. Tenniksestä täysin tietämättömänä täytyy jotenkin valmistautua, että osaa sitten oikeissa kohdissa Federerille hurrata. Ehkä peli piristää vähän mister teetäkin ja lievittää ikävää. Vaikka luulen kyllä, että aika kun kuluu niin sekin tottuu.
Kello on kymmenen, pimeys on laskeutunut kuin Twilight-maailmassa konsanaan. Taidan keittää iltateen ja katsella vielä mahdollisia työpaikkoja – muurari, maalari ja monet muut on mahdollisia.
Toi sunnuntai tosin hyviäkin uutisia tullessaan. Saatiin asunto ihan Fitzroy streetin varrelta kävelymatkan päässä rannalta. Huomenna mennään keskusteleen isoista rahoista ja toivottavasti illan tennispelin tahdissa voidaan juhlia uutta kotia. Tenniksestä täysin tietämättömänä täytyy jotenkin valmistautua, että osaa sitten oikeissa kohdissa Federerille hurrata. Ehkä peli piristää vähän mister teetäkin ja lievittää ikävää. Vaikka luulen kyllä, että aika kun kuluu niin sekin tottuu.
Kello on kymmenen, pimeys on laskeutunut kuin Twilight-maailmassa konsanaan. Taidan keittää iltateen ja katsella vielä mahdollisia työpaikkoja – muurari, maalari ja monet muut on mahdollisia.
lauantai 14. tammikuuta 2012
Pekoniburgeri pelastaa
Vietin juuri ensimmäisen mister teettömän hetken sitten maahan saapumisen jälkeen. Sekosin täysin ja puhuin itsekseni juna-asemalta palatessani skottilaista muistuttavalla aksentilla ihan vain harjoituksen vuoksi. Onneksi vastaan ei tullut montaakaan naapuria. Sekoilu voi kyllä hyvinkin johtua vielä eilisestä. Niin paljon iloa niin pienessä ajassa pistää selvimmänkin pään pyörälle pidämmäksikin aikaa.
Mitä siis tapahtui? Vietimme perjantain kunniaksi iltaa ulkona. Ja tietenkin vähän myös siitä syystä, että Saaran on syytä saada viimeiset pakolliset auringonsäteet niin taivaalta kuin kanssaeläjistäkin itseensä ennen huomista lähtöään. Mikään muu kuin party time ei tullut siis kysymykseenkään. Ja jos oikeasti samaan sakkiin änkee muutaman irkkumiehen, yhden suomalaisen jalkapallohuligaanin ja sakillisen naisia, jotka ihan liian harvoin pääsevät kunnolla tuulettumaan on luvassa oltava vain ja ainoastaan ikimuistoisia hetkiä.
Illan viimeinen kebab (tosin se taisi maistua vain Freezerille) ei pelastanut ketään rankalta aamulta, mutta purilaisilla on tapana tilannetta hieman helpottaa. Ja mikäpä parempaa kuin päästä ne suomalaiselta tarjoilijatytöltä tilaamaan. Kaikkialle me pienen maan kansalaiset ehdimmekin.
Jarkko Niemisen finaali on alkamassa, ulkona tuuli käy vielä vähän liian lujasti ja jääkaapissa on kylmänä kupliva Pinot Noir. Ilta saattaa päättyä kyyneliin, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen Saara tuskin pitkään pysyy poissa eikä mekään täältä ihan kulumalla olla lähdössä. Viva la vida, sillä viinikauppaankin on jo kanta-asiakaskortti.
Mitä siis tapahtui? Vietimme perjantain kunniaksi iltaa ulkona. Ja tietenkin vähän myös siitä syystä, että Saaran on syytä saada viimeiset pakolliset auringonsäteet niin taivaalta kuin kanssaeläjistäkin itseensä ennen huomista lähtöään. Mikään muu kuin party time ei tullut siis kysymykseenkään. Ja jos oikeasti samaan sakkiin änkee muutaman irkkumiehen, yhden suomalaisen jalkapallohuligaanin ja sakillisen naisia, jotka ihan liian harvoin pääsevät kunnolla tuulettumaan on luvassa oltava vain ja ainoastaan ikimuistoisia hetkiä.
Illan viimeinen kebab (tosin se taisi maistua vain Freezerille) ei pelastanut ketään rankalta aamulta, mutta purilaisilla on tapana tilannetta hieman helpottaa. Ja mikäpä parempaa kuin päästä ne suomalaiselta tarjoilijatytöltä tilaamaan. Kaikkialle me pienen maan kansalaiset ehdimmekin.
Jarkko Niemisen finaali on alkamassa, ulkona tuuli käy vielä vähän liian lujasti ja jääkaapissa on kylmänä kupliva Pinot Noir. Ilta saattaa päättyä kyyneliin, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen Saara tuskin pitkään pysyy poissa eikä mekään täältä ihan kulumalla olla lähdössä. Viva la vida, sillä viinikauppaankin on jo kanta-asiakaskortti.
Illanviettoa vieraalla kielellä
Liz lähti viisi tuntia sitten kohti Uutta Seelantia. Voi tätä kateuden määrää. Tosin positiivistahan toisten matkustelussa on tietenkin se tosiasia, että poissa ollessaan ihmiset tarvitsevat talonvahtia ja kukkien kastelijaa (tässä tapauksessa lienee selvä, että omistajan on paras mahdollisimman vähän tietää allekirjoittaneen puutarhurin kyvyistä).
Eilen tapasimme illanistujaisten merkeissä Lizin vanhemmat, pyöräilyasussaan viihtyneen veljen ja tämän tyttöystävän. Ilman suurempia taikavoimiakin oli meidät helppo lumota. Täällä kun viini on vettä todellakin väkevämpää (tai ainakin juodumpaa) ja englanti edelleen sanotaanko, omalaatuista. Ja piirakallakin on ranskalainen nimi!
Onneksi suuremmitta paineitta voimme jatkaa asunnon metsästystä vielä hetken. Tänään vuorossa kaksi paikkaa melko läheltä nykyistä osoitettamme. Toivotaan parasta. Jos ja kun asunto joskus löytyy, taidan palkita ei-niin-avuliaan mister teen ja itseni matkalla jollekin läheisistä viinitiloista. Toivottavasti semmoiseen mestaan, missä ei rakeita satele keskellä kesää.
Eilen tapasimme illanistujaisten merkeissä Lizin vanhemmat, pyöräilyasussaan viihtyneen veljen ja tämän tyttöystävän. Ilman suurempia taikavoimiakin oli meidät helppo lumota. Täällä kun viini on vettä todellakin väkevämpää (tai ainakin juodumpaa) ja englanti edelleen sanotaanko, omalaatuista. Ja piirakallakin on ranskalainen nimi!
Onneksi suuremmitta paineitta voimme jatkaa asunnon metsästystä vielä hetken. Tänään vuorossa kaksi paikkaa melko läheltä nykyistä osoitettamme. Toivotaan parasta. Jos ja kun asunto joskus löytyy, taidan palkita ei-niin-avuliaan mister teen ja itseni matkalla jollekin läheisistä viinitiloista. Toivottavasti semmoiseen mestaan, missä ei rakeita satele keskellä kesää.
Day one in Melbourne
Ensimmäinen aamupala melbournelaisena oli maittava. Mitä muutakaan tosin saisi aikaiseksi vaaleasta leivästä, paistetusta pekonista ja mehevästä kananrinnasta – kunnon aamiainen konsanaan eikä mitään liirumlaarum puuronpoikasta.
Saimme lippuhässäkän aikaiseksi jo ennen kuin pääsimme aloillemme edes asettumaan. Jos joskus kirjoitan matkaopasta tästä mestasta, muistan varmasti mainita järjen käytön olevan sallittua ratikkalippua ostaessa. Määränpäähän pääsimme kuitenkin. Tramilla Martille ja jos olisi Alivaltiosihteerin parempikin kaveri, olisi varmasti jo ennen ylimääräistä tarpomista tajunnut sanakäänteet ja löytänyt Lizin neuvoman kahvilan liiempiä harhailematta.
Kotoisasti kuitenkin aamukaffet nautittu villapaidat päällä nokka valuen. Onkohan missään ikinä tarpeeksi lämmintä vilukissalle.
Saimme lippuhässäkän aikaiseksi jo ennen kuin pääsimme aloillemme edes asettumaan. Jos joskus kirjoitan matkaopasta tästä mestasta, muistan varmasti mainita järjen käytön olevan sallittua ratikkalippua ostaessa. Määränpäähän pääsimme kuitenkin. Tramilla Martille ja jos olisi Alivaltiosihteerin parempikin kaveri, olisi varmasti jo ennen ylimääräistä tarpomista tajunnut sanakäänteet ja löytänyt Lizin neuvoman kahvilan liiempiä harhailematta.
Kotoisasti kuitenkin aamukaffet nautittu villapaidat päällä nokka valuen. Onkohan missään ikinä tarpeeksi lämmintä vilukissalle.
Bussissa on tunnelmaa
Viisi päivää aiemmin olimme vasta matkalla Sydneyhyn – edessä oli laukkujen raahaaminen hotelliin, joka toden totta sijaitsee lähempänä jumalan selän väärää puolta kuin keskellä kaupungin suurta sykettä. Edessä oli hotellin kuitenkin loistavat aamupalapöydät, joiden kruununa ennennäkemätön lettukone aamujen aloitukset kruunaamaan. Edessä oli kolme päivää käsittämätöntä edestakaisin ravaamista junalla, busseilla ja kahdella jalalla.
Nyt matka taittuu viihdyttävän bussikuskin kyydissä Melbournea kohti. Sydney ei sykäyttänyt, sanotaanko vaikka niin. Huolimatta siitä, että oli mieleenpainuva kokemus herätä kukonlaulun aikaan kukonlauluun neljän tähden hotellissa ei minimimääräisesti kolmen kuukauden aika siellä houkuttanut. Se pieni toive siitä, että asiat tapahtuvat syystä taisi sittenkin olla ihan aikuisten oikeasti totta. Ja tulevia ajatellen täytyy muistaa tämäkin kokemus rikkaampana, että ilman suurempia suunnitelmia taitaa sittenkin olla aina paras matkata.
Ystävällisestä ja avoimesta australialaisväestöstä pääsee valitettavan vähän nauttimaan kun kyseessä on kaupunki, joka elää reppureissaajista. Asuntojahti – niin pikainen ja paniikissa tehty kuin se olikin – oli piste iin päällä ja iso osa iitäkin. Ehkä sitä sitten vaatii liikaa, kun ei halua jakaa hellaa ja vessanpönttöä ihmisten kanssa, jotka muutoin asuvat suljettujen ovien takana kanssasi samoilla käytävillä. Mutta kai ne korkeat standardit syystä ovat hyväksi havaittuja. Niinpä yrittäessämme tehdä päätöstä kahden pahan välillä, päädyimmekin hylkäämään molemmat ja suuntasimme hotellista (ei onneksi maitojunalla takaisin talveen kuitenkaan) jatkamaan matkaamme ihan toisiin svääreihin.
Aivan kuin istumisesta ei vielä olisi saanut lentomatkoilla maailman toiselle puolelle tarpeeksi, päätimme jatkaa menoa peppu penkkiä vasten täristen 12 tuntia ja suunnata Australian omaan artsie-mekkaan. Kuka tietää miten kova on Lizin sohva tai kuinka vaikea työtilanne, mutta matka jatkuu eikä maitojunaan lippuja ole vielä myynnissä. Kunhan vain saisi jossain vaiheessa rytmistä kiinni eikä aamuviideltä vanhusten tapaan pomppaisi peipposen lailla pirteänä ylös vain ollakseen puolikuolleena jo puolen päivän aikaan. Jotenkin kun tuntuu ettei se näiden kaikkien nukuttujen tuntien jälkeen ole enää edes rahan pankkiin panemista, nukkuipa nuori sitten miten paljon tahansa. Aamen sille ja heti näin alkumatkasta hyvää yötä.
Nyt matka taittuu viihdyttävän bussikuskin kyydissä Melbournea kohti. Sydney ei sykäyttänyt, sanotaanko vaikka niin. Huolimatta siitä, että oli mieleenpainuva kokemus herätä kukonlaulun aikaan kukonlauluun neljän tähden hotellissa ei minimimääräisesti kolmen kuukauden aika siellä houkuttanut. Se pieni toive siitä, että asiat tapahtuvat syystä taisi sittenkin olla ihan aikuisten oikeasti totta. Ja tulevia ajatellen täytyy muistaa tämäkin kokemus rikkaampana, että ilman suurempia suunnitelmia taitaa sittenkin olla aina paras matkata.
Ystävällisestä ja avoimesta australialaisväestöstä pääsee valitettavan vähän nauttimaan kun kyseessä on kaupunki, joka elää reppureissaajista. Asuntojahti – niin pikainen ja paniikissa tehty kuin se olikin – oli piste iin päällä ja iso osa iitäkin. Ehkä sitä sitten vaatii liikaa, kun ei halua jakaa hellaa ja vessanpönttöä ihmisten kanssa, jotka muutoin asuvat suljettujen ovien takana kanssasi samoilla käytävillä. Mutta kai ne korkeat standardit syystä ovat hyväksi havaittuja. Niinpä yrittäessämme tehdä päätöstä kahden pahan välillä, päädyimmekin hylkäämään molemmat ja suuntasimme hotellista (ei onneksi maitojunalla takaisin talveen kuitenkaan) jatkamaan matkaamme ihan toisiin svääreihin.
Aivan kuin istumisesta ei vielä olisi saanut lentomatkoilla maailman toiselle puolelle tarpeeksi, päätimme jatkaa menoa peppu penkkiä vasten täristen 12 tuntia ja suunnata Australian omaan artsie-mekkaan. Kuka tietää miten kova on Lizin sohva tai kuinka vaikea työtilanne, mutta matka jatkuu eikä maitojunaan lippuja ole vielä myynnissä. Kunhan vain saisi jossain vaiheessa rytmistä kiinni eikä aamuviideltä vanhusten tapaan pomppaisi peipposen lailla pirteänä ylös vain ollakseen puolikuolleena jo puolen päivän aikaan. Jotenkin kun tuntuu ettei se näiden kaikkien nukuttujen tuntien jälkeen ole enää edes rahan pankkiin panemista, nukkuipa nuori sitten miten paljon tahansa. Aamen sille ja heti näin alkumatkasta hyvää yötä.
Helsinki-Frankfurt Abu Dhabin odotellessa
Vuodesta on vielä 362 päivää jäljellä, tiedä sitten tuon karkausvuoden kanssa että meneekö vielä yhden yli vai jääkö tuohon taivaalliseen lukemaan ja hermojen kiristellessä kuin ruuvipäämeisselit muskelimiehen käsissä nyt on jo koettu tunteet aasta äähän, pilkuista pisteisiin ja ajatusviivoista espanjalaisiin huutomerkkeihin saakka.
Tällä hetkellä jo helpottaa. Se lienee tosin ainoastaan saksalaisen oluen syytä. Ilmassa väreilee oudolla tavalla itämainen mystiikka – ja tämä on nyt kovin sarkastisesti sanottu, tuskin Abu Dhabiin tarvitsee suunnata isokaan huivi naamaa suojaten.
Saksan tulli otti naureskellen vastaan maailmanmatkaajan, joka tsyssytteli heti saapuessaan ja vieressä mister tee hiljaisena katseli maata toivoen, rukoillen ja varmasti suurempia voimia anellen, että tyttöystävä pysyisi hetken edes hiljaa – edes sen aikaa, että pääsisi itse matkaansa jatkamaan. Nyt turvallisesti kuitenkin ensimmäinen skype-puhelu saunan raikkaalle siskolle takana, portti seuraavalle lennolle ihan vieressä ja lasissa karppareiden kielletyllä listalla olevaa hiilaripitoista hyvää. Mitenkähän sanotaan Abu Dhabiksi, että me ollaan Suomesta? Uutistoimittajan äänellä missitär Anni Uusivirta varmaan vastaa samalla kun Saksa kuittaa, kiittää ja dankkaa.
Tällä hetkellä jo helpottaa. Se lienee tosin ainoastaan saksalaisen oluen syytä. Ilmassa väreilee oudolla tavalla itämainen mystiikka – ja tämä on nyt kovin sarkastisesti sanottu, tuskin Abu Dhabiin tarvitsee suunnata isokaan huivi naamaa suojaten.
Saksan tulli otti naureskellen vastaan maailmanmatkaajan, joka tsyssytteli heti saapuessaan ja vieressä mister tee hiljaisena katseli maata toivoen, rukoillen ja varmasti suurempia voimia anellen, että tyttöystävä pysyisi hetken edes hiljaa – edes sen aikaa, että pääsisi itse matkaansa jatkamaan. Nyt turvallisesti kuitenkin ensimmäinen skype-puhelu saunan raikkaalle siskolle takana, portti seuraavalle lennolle ihan vieressä ja lasissa karppareiden kielletyllä listalla olevaa hiilaripitoista hyvää. Mitenkähän sanotaan Abu Dhabiksi, että me ollaan Suomesta? Uutistoimittajan äänellä missitär Anni Uusivirta varmaan vastaa samalla kun Saksa kuittaa, kiittää ja dankkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)