Hyvästi jää

Ehkä tämä on enemmän jälkikirjoitus itselleni kuin muille. Sellainen P.S. kirjeen lopussa, joka saa huonotkin uutiset unohtumaan. Sellainen puhelinsoitto sunnuntaiaamuna, jonka voi saada vain hyvältä ystävältä.

Ja eritoten tämä on iso kiitos mister teelle. Miehelle, joka vastoin jokaista järjen hiventään suostui seikkailuun ja teki siitä sen arvoisen. Joka ensimmäiset kuukaudet heräsi maailman toisella laidalla vielä aikaisemmin duuniin kuin oli kotopuolessa tottunut ja silti ystävänpäivänä ajatteli minua ja teki Melbournen asunnostamme kodin uusilla silkkilakanoilla.

Meikäläisen vallan järjettömän suuri matkalaukku teki reissusta alkujaankin jokaisen reppureissaajan pahimman painajaisen. Olisi kai siinä vaiheessa jo pitänyt tajuta, ettei meistä kansallispuistojen kävijöiksi ole.

Mutta kävimme monessa muussa paikassa. Teimme paljon muita juttuja. Kasvoimme toivottavasti ihmisinä. Otimme aikaa itsellemme ja löysimme jotain uutta toisistamme.

Paska reissu, mutta tulipa tehtyä - ne sanovat. Sanoisin varmaan minäkin, mutta eihän se loppupeleistä paska sitten ollut ollenkaan.

Trendipelleilyä

Viralliseen hobittikylään emme illan pimetessä enää ehtineet, mutta matkalla kohti Aucklandia törmäsimme epävirallisiin ja sitäkin kuvauksellisempiin mäennyppylöihin. Aikatauluttomasti edetessämme jäi myös länsirannikon paljon puhuttu auringonlasku välistä, mutta ennen pimeää ehdimme silti pysäköidä auton tien varteen ja huokaista helpotuksesta. Pääsisimme ihan kohta muille maille.

Onneksi viimeinen päivä pelasti pariviikkoisen. Auckland oli sydämenmuotoinen piste vinoon piirretyn iin päällä. Aurinkoinen ilma satamassa, missä lauantai-iltapäivän markkinat vetivät porukkaa paikalle. Lepohetki ruohikolle heitetyillä säkkituoleilla kotipuoleen skypetellen ja viimeisen mahdollisuuden turvin herkullinen lammasillallinen ilta kruunaamaan. Siitä, ja paikallisten oluiden maistelusta koostui viimeiset hetkemme Seelannissa.

Aamuun olikin sitten jo vähän harmaampi herätä lentokentän kylmältä lattialta. Neljän aikaan pistimme laukut hihnalle ja eksyimme itsekin ajoissa koneeseen. Lievän lippuhärdellin jälkeen oli jumalaista ummistaa silmät koneen noustessa ilmojen halki kohti aurinkoa.

Harrastan: uinti

Tänään minun piti hypätä kahdestatoista tuhannesta jalasta alas. Pudota taivaalta kuin kuuman kiven. Kävi niin, että tuulet eivät olleet suotuisat. Viiden tunnin odottelun jälkeen oli pakko luovuttaa ja myöntää, että Uusi-Seelanti veti pelin kuusi nolla ja meikäläiset jäi taas kylmästi tappiolle.

Taupon maisemissa, missä laskuvarjohyppäily on niin sanotusti historiallista puuhaa, oli tarkoitus pistää ranttaliksi. Toisin kävi, ja tuhlasimme koko pitkän päivän odotteluun. Turvallisuussyistä meitä ei ilmaan päästetty.

Menimme siis kuumille lähteille. Paikka, josta paikallinen turistitoimisto unohti mainita hoiti hommansa kunniakkaasti. Olimme aamukylvyn ehtineet jo ottaa Taupon kylmissä aalloissa samalla kun japsituristit silmä kovana nauhoittivat kodak-hetkeämme. Tuntui siis sitäkin taivaallisemmalta maata poreilevan kuumassa vedessä ilta-auringon alla vaikka saksalaisturistien loppumaton virta kaikki kauneimmat kokemukset pilaakin.

Mikä onni ja autuus

Eikös se niin ole, että juosten kustu on puoliksi tehty. Sillä reseptillä me mister teen kanssa katsastettiin maan pääkaupunki Wellington. Yllättävää kyllä – helvetillisessä kaatosateessa!

Saarten väliä kulkeva lautta kuljetti meidät alkuiltapäivästä pohjoiselle puolelle ja vielä parkkipaikkaa etsiessä keli näytti lupaavalta. Kaupungin puutarhan ruusutarhan kohdilla kaikki kuitenkin muuttui ruusuisesta piikikkääseen pelleilyyn. Siinä sitten ilman sateenvarjoja juostiin muutaman kilometrin mittainen matka satamasta Te Papa Tongarewa -museon kautta kaupungin kuuluisimmalla ravintolakadulle. Hipsterit kulkivat katuja toppatakeissaan, meidän oli turvauduttava kämäisen näköisen kalapuodin antimiin päästäksemme edes hetkeksi lämpimiin tiloihin.

Lounaan jäljiltä oli hyvä sateen ansiosta kiloja painaviempien juoksutossujen kanssa ottaa ylämäkeen kulkeva vanhanajan raitiovaunu ja painella autolle pikavauhtia kuteet vaihtamaan. Pahimman ruuhkan aikaan päätimme sitten lähteä kaupungista poispäin kulkemaan ja niinpä ilta venähti taas suunniteltua pidemmäksi. Pimeillä teillä ehdimme jo säikytellä muitakin matkalaisia auton ikkunoihin koputtelemalla, mutta sen ansiosta nimenomaan vietimme yömme Singaporen kokoisen Taupo-järven rannassa. Väsyksissä ei edes puskapissaan turvautuminen tuhonnut tunnelmaa.

Pohjoista kohti miehet

Nyt on onni kääntynyt ja elämä saanut taas merkityksen. Marlborough:n viinitilojen paljastuttua vuorien takaa tajusin, että ehkä tässä maassa on jotain hyvääkin. Vaikka jo tältä päivältä ovensa sulkeneet viinikellarit olikin ohitettava pysähtymättä, tämä päivä on ollut hyvä päivä jättää jäähyväiset eteläsaarelle.

Ilta Christchurchissa vietettiin Sumnerin merenrantakyläsessä, jossa autioituneilla kaduilla ei näkynyt yksinäisiä surffipoikia kummempaa. Liekö se sitten valittamisen arvoinen asia sekään. Aamulla pienen ristiin rastiin ajelun jälkeen pääsimme vihdoin tien päälle isommalla ja ah, niin mukavasti tilavammalla vehkeellä. Vihon viimeisen ajomatkan kruunaa siis kuningaspeli, jossa jopa jääkaappi toimii.

Ilta on pimennyt ja mister teen rillihiilet lämmittävät parhaillaan lammaspihvejä syötävän kypsiksi. Toiveissa olisi huomisaamuna ehtiä aamukahvit nauttia Pictonin satamassa ennen laivan lähtöä. Kummallista, että taidan taas olla se ainoa asiasta eri mieltä oleva, mutta odotan jotenkin tuota pohjoisempaa saarta enemmän kuin tätä paljon puhuttua ihmemaata. Suomen lappi kun kohtaa sademetsän, niin ei se muutamaa valokuvaa ihmeellisempää ole. 

Karvas pettymys ei maistu mansikoilta

Kaikki turistioppaiden kuvat ovat täyttä kusetusta. Painelimme taas yhden nähtävyyden ohi sumupilvessä. Sademetsän ja lumihuippujen kohtaaminen jäi siis sateiden takia kuvaamatta. Turistipisteessä kehotettiin jatkamaan matkaa pohjoiseen pikimmiten, uusista tiesuluista kun ei koskaan tiedä.

Hobittimaisia maisemia mukaillen ajelimme pitkän päivän ja kirjaimellisesti maan päästä päähän ilmojen juurikaan muuttumatta. Päästyämme Nelsoniin, kaupunkiin joka on jo vuosia tilastollisesti ollut maan aurinkoisin kolkka, koimme karvaan pettymyksen sillä sateenvarjoista oli siinäkään vaiheessa turha luopua.

Yö vietettiin viimein sisätiloissa ja nautittiin sellaisista pienistä elämän iloista kuin suihku ja puhdas tukka. Illallinen oli pettymys, joka onneksi seuraavan päivän fish and chips –lounaalla korjaantui. Enää yksi yö pahalta haisevassa autossa merenrannassa ja sitten uudella, isommalla pelillä kohti pohjoista. 

Hyppää pois

Meikäläinen on matkan saatossa kadottanut housunsa. Epäilykset kohdistuvat ensimmäiseen yöpaikkaan ja aamutoimiin, joiden aikana ainoat urheiluhousut vaihtuivat farkkuihin ja näin ollen jäivät matkasta. Valitettavasti, koska nyt näytän epäilyttävän paljon vähemmän reppureissaajalta enkä oikein sovi vaelluspoluillekaan näissä tamineissa.

Tänä aamuna aurinko yllätti ja herätti. Seelannin korkeimman huipun kupeesta herätessä on olo vähän kuin Liisalla ihmemaassa. Yön aikana muutamaan otteeseen herättänyt tuuli ei ole laantunut, mutta peloista huolimatta auto ei pyörinyt ympyrää vaan piti pyörät maan pinnalla. Saa nähdä miten käy meidän, kun lähdemme vuoren huippua kitkerän aamukahvin sävyttäminä tavoittelemaan.

Yöajoksikin muuttunut matkanteko sai tosin jo painajaismaisen käänteen, kun itsetuhoiset pikkupuput alkoivat pimeän tullen hyppiä auton alle edestä ja takaa eilen illalla. Kolme onnistui kolahtamaan, kuinka monta mister tee onnistui väistämään – sitä en edes uskalla arvata.