Selkäni kestää kaiken sen painon

Vuosi reppureissaajana siihen meni, että meikäläisestä vihdoin ja viimein reppureissaaja tuli. Alennusmyynteihin suunnattiin puolipilvisenä päivänä intoa puhkuen ja suuremmitta suorituksitta mukaan tarttui maailman kaunein rinkka. Sitä ennen Saara tosin menetti hermonsa shoppailemattomuuttaan ja mister tee jouduttiin lahjomaan jatkamaan matkaa iltapäivädrinkeillä.

Lomailu Melbournessa ei voita tropiikkia. Ymmärrettävää on, jos koto-Suomesta ei ymmärrystä nyt heru, mutta katastrofinen paluu arkeen tämä on ollut kun lämpötilat äkkiarvaamatta laskivat kahteenkymmeneen ja tuuli puhaltaa lakkaamatta. Onneksi väliin on mahtunut yksi rantapäivä ja palanut nenänpää.

Nyt täytyy pistää ranttaliksi, jotta lauantai-iltapäivään ehditään sovittamaan muutama piilotettu kuja graffititaiteineen ja turistikierros vanhalla raitsikalla. Aurinkokin näyttäisi nousevan, joten tänään ehkä selviää pipotta.

Joulu, joulu tullut on

Äitin suuria sanoja lainatakseni, joulu on vain päivä muiden joukossa - ainakin näin kaukana ollessa. Rosollin, suolakalan ja Huhtalan perheen jouluperinteen mukaisesti yöaikaan avatun piparitehtaankin jäljiltä tunnelma oli vielä vähän hakusessa. Aaton illalliskutsut rakentuivat keskusteluihin Afrikan johtajista ja Hemingwayn kirjallisesta tuotannosta eikä ruokakaan omia tekosia lukuun ottamatta ollut unohtumaton elämys. Elävä kuusi koristeltiin ulkona, missä se kasvoi omassa kukkaruukussaan. Yllättävää kyllä, pukki oli meidät paikallistanut ja jääkaappimagneettien määrä tuplaantui (kun niitä alunalkaen oli nolla, sattuneista syistä).

Joulupäivänä kirkastui jo. Purilaiset ja oluset aikaerovaivaisen Saaran kanssa tekivät terää. Huolimatta siitä, että paikalliseen kulttuuriin tuntuu kuuluvan ulkoilu moisenakin pyhäpäivänä eikä ravintoloissa ollut jonosta puutetta, me katsoimme sohvaan käpertyneinä Yksin Kotona –elokuvaa omatekoista glögiä kurlutellen.

Tämä joulu huipentui sen loppumiseen. Kotitekoiset burgerit Tönkyrä-Free –residentissä Tapaninpäivänä olivat maittavammat kuin vielä koskaan aiemmin ja maistuivat ah, niin vähän joululta. Illan tunnelmaa ei pilannut edes tieto lähestyvistä jäähyväisistä, vaikkei itkusta tullutkaan oikealla hetkellä pulaa. 

Melbournessa taas ja totta kai täällä varmaan sataa

Pienten ja keskisuurten erimielisyyksien sekä allekirjoittaneen oloa helpottaneiden päväunien jälkeen olimme jälleen kerran Melbournessa. Suurkaupungissa, missä poikia ei erota tytöistä, mutta turistit tunnistaa kaukaa.

Mister teen pujotellessa tottuneesti pohjoisen trendikatujen raitiovaunujen seassa iski pieni pettymys takaraivoon. Melbournessa vietetyt ensimmäiset kuukaudet ovat muistoissa kultaisia, mutta niiden jälkeen tehdyt matkat ovat avartaneet maailmaa. Parhaat hetket Ausseissa eivät päivitetyssä tilastossa ole tapahtuneet ihmisten ilmoilla eikä ainakaan miljoonakaupungin kadun varteen katetuissa pöydissä.

Eriskummallisen auton palautuksen jälkeen asetuimme jo toistamiseen kodiksi Lizin lukaaliin ja päädyimme kuin vahingossa taas koiravahtiin. Näin ollen viime hetkellä muuttuivat myös uuden vuoden suunnitelmat ja Sydneyn ilotulitusruuhkat vaihtuvatkin Yarra-joen maisemiin. Ensivaikutelma paikallisista bileistä oli ainakin positiivinen, kun Aliinan kolmivuotissynttäreitä pääsimme heti alkuunsa juhlimaan. 

Mitä sitä pyyhettä kehään heittämään

Emme pysähtyneet Sydneyssä muuta kuin valoihin, tuhansiin valoihin. Niitä helvetin liikennevaloja oli niin monta, että ehdimme myöhästyä aikataulusta parilla tunnilla, nähdä muutaman uuden lähiön ja jopa tajuta, että tulliteiden välttäminen ei aina ole se oikea ratkaisu.

Iltapäivästä kaarsimme kuitenkin jo Canberraa kohti. Tarkoitustaan varten rakennettu kaupunki oli positiivinen yllätys. Poliittisesti korrekti ohjelmamme koostui näköalapaikoista, sotamuistomerkeistä ja tietysti parlamenttitaloon tutustumisesta. Kaiken maailman poliitikkojen lopetellessa duunejaan torstain kunniaksi vähän tavallista aikaisemmin, olivat pienen keskustan alueen pubit, baarit ja tapas-ravintolat jo myöhäisen iltapäivän aikaan tupaten täynnä. Me poikkesimme fish and chips -kojussa omien oluiden kera ennen kuin suuntasimme taas tien päälle.

Viimeinen yö matkailuautossa Australian maalla tuli vietettyä hautausmaan vieressä sijainneella pysähdyspaikalla. Puskapissa oli turvallisin vaihtoehto vaikka vessatkin paikalta löytyivät – vessarakennuksen olivat nimittäin pienelijät vallanneet kauttaaltaan.

Tuutulaulut ovat historiaa

Vänkärin puolen ikkunasta – nimenomaan siis auton vasemmalta puolen – pilkahtelee tasaisin väliajoin pimenevässä illassa vaahtoavan meren aallokko. Pieni haikeus Queenslandin ja trooppisen ilmaston jäätyä taakse katosi samaa vauhtia kuin jalat juoksivat kastumaan Byron Bayssä. Hippikylävierailu oli, toisin kuin elokuussa Annin ja Rossin seurassa, kuuman kostea ja täynnä elämää. Turistipitäjä oli talviuniltaan herännyt ja pistänyt tuulemaan.

Omalla tavallaan on helpottavaa taas ajella monikaistaista isoa tietä isojen pitäjien välillä. Eilen illalla olimme vielä kaukana tästä sivistyksestä. Mutkaisella sademetsien viivoittamalla metsätiellä pilkkopimeässä taivaan kahtia repineet tuhannet salamat olivat mitään näkemiäni raketteja mieleenpainuvammat. Koko autoseurueen liimautuessa ikkunoihin kamerat molemmissa käsissä onnistumatta kuvaamaan juurikaan mitään, voi luontoäitiä onnitella yhdestä tämän vuoden mieleenpainuvimmista hetkistä.

Pojat putosivat kyydistä ja jäivät töiden hakuun Byron Bayhin. Kahden kehnosti nukutun yön jälkeen on vielä yksi samanmoinen jäljellä, jotta tavoitamme maailman suurimman saaren pääkaupungin ajoissa. Pimeän ajoonkin on siis vihdoin turvauduttu, muutama mokoma sammakonpoikanen renkaiden alle survottu ja kenguruita vielä tähän saakka onnistuneesti väistelty. 

Viimeinen ehtoollinen eli ajomatkojemme bravuuri

Tänä aamuna heräsin jo kello kuusi. Puolisen tuntia myöhemmin vitutus jo kamalaan ääneen huusi. Auton akku veteli viimeisiään, naksutteli mokoma niskojaan. Sähkömiehen toivossa ajoimme tiellä suoralla, kunnes meni eturengas alta ilman varoituksia. Siinä sitten tunkkia kaivaan, rengasta vaihtaan – kuumalle asfaltillehan sitä joutui makaan. Kun oli hoidossa tuo pienempi ongelma, lähdimme metsästämään apua rannasta. Tuntikausia meni hukkaan, kun ei meinannut löytyä korjaajaa mistään. Muutaman puhelun ja huutelun jälkeen, selvisi onneksi sekin härdel. Posahtanut akku uudeksi muuttui eikä voi sanoa, että loppumatkasta vauhtia puuttui.

Kuten arvata saattaa, auto on alla ja Cairns takana. Laguunipulahtelut ja täydellisen rusketuksen metsästys jää nyt hetkeksi, sillä tätä siirtoautoa saa ajaa kuin viimeistä päivää, että ajoissa jokainen taitettava kilometri saadaan taakse jätettyä.

Pohjoisen paratiisi oli nimensä veroinen ja loma tuli vietettyä mukavissa merkeissä. Bingon peluun ohella ehdimme tapailla monen vanhan kaverin lisäksi muutaman uudenkin tuttavuuden ja jossain vaiheessa mister tee ainakin alkoi jo sujuvan ruotsin kielen.

Muutama tuttava hyppäsi matkaan mukaan ja bensakustannuksia jakamaan. Alkuhuuman innoittamina pysähdyimme matkan varrella sijainneen vesiputouksen ja samasta yhteydestä löytyvän luonnon luoman vesiliukumäen liikkuvuuden tarkistamaan. Samalla reissulla törmäsimme sademetsän poikki kulkeneella polulla Australia-aikamme ensimmäiseen luonnonvaraiseen (ja ennen kaikkea elävään) käärmeeseen emmekä välttyneet kämmenenkokoisia hämiksiäkään matkalla tapaamasta. Ihmeellinen luonto Ylen illassa jäi vihdoin kakkoseksi.

Iltapimeällä pahuksia ei enää näkynyt ja pysähdyimme ison kaupungin värivalojen vilskeeseen paistamaan muutaman nakkimakkaran sämpylän väliin. Townsvillen rantaesplanadi eli maanantainakin. Mieli olisi mielellään jäänyt pidemmäksi aikaa nauttimaan paikasta, joka takaa vuosittain keskimäärin 320 aurinkoista päivää asukkailleen.

Kuin kalat vedessä

Suuresta maailmankaikkeudesta löytyy yksi ihminen, joka tuli, näki ja koki eikä kummemmin ihmetellyt. Suurella valliriutalla on siis sukellettu ja kalat katsastettu. Veneily oli niin merisairaaksi tekevää, että puoli päivää meni pää pöntössä, toinen puoli meriveteen yökkäillen. Pienille nemoille käytetyt eväät eivät olleet tarpeeksi, vaan mokomat kävivät mister teen kimppuun haukaten palasen kyljestä. Onneksi nemot ja hait painivat hieman eri sarjoissa ja mies palasi vähin vammoin eli selkä kirkuvan punaisena auringosta ilostuneena.

Auringon alla vietetään vielä pakosta muutama lisäpäivä, koska autonvuokra onnistui vasta maanantaille. Lukujärjestyksessä hieman allasuiskentelua, väriä pintaan ja muutaman kauden täydeltä Modern Familyä.

Lucian päivän kunniaksi päällä valkoista. Ensi vuonna ostan ainakin kaksi salmiakkikalenteria. Mutta näin omatoimilomalaisena moiset hienoudet saavat olla vain unelmissa. Kauppareissulta taidetaan ostaa enimmäkseen (taas) nuudeleita. Arkea ovat siis arkipäivät täälläkin päässä. Jopa joulukuussa.

Leijonaa mä metsästän

Päivitys paikasta Cairns. Mitä siitä sitten sanoisi – paljon puhuttuja krokotiileja ei ole mailla halveilla, saksalaisia on prosentuaalisesti jopa vähemmän kuin ruotsalaisia reppureissaajia ja eilen satoi vettä. Vaikka voisi asiat huonomminkin olla. Jos esimerkiksi olisi sellaiseen tappajaotukseen aikuisten oikeasti törmännyt.

Asumme hostellissa, kuten asiaan kuuluu. Mutta laskimme ikämme ennen kuin kirjauduimme sisään ja tajusimme ottaa oman huoneen ensuitella. Voimme siis vierestä naureskella nuoremmille kerrossängyissä kuorsaaville ja yhteisissä vessatiloissa jonottaville. Seuraavaksi luonnollisesti olisi vuorossa reissut, joilla olisi varaa muuhunkin kuin hostelleihin.

Maanantai-iltana maistelimme grillibileissä emua, krokotiiliä ja jo ennestään tuttua kengun lihaa. Paikalliset antimet on siis vihdoin kaikki kokeiltu ja hyväksi havaittu. Eksyimme myös kaupungin puutarhaan, joka on todellisuudessa sademetsä valtatien vieressä. Ehkä jännittävin asia, minkä olen elämässäni tehnyt. Mister tee puki tunteensa sanoiksi ja pelkonsa tosiksi myöntämällä, että niihin pusikoihin oli piilotettu jos jonkinmoista ruumiinosaa halajavaa petoa. Huomenna vuorossa on vedenalainen maailma Great Barrier Reefillä. Toivotaan haiden olevan jo kesälevolla.

Walker Texasista

Uuden ajopäivän kilometrimäärä ei ollut pilviä hivelevä, mutta koko pitkän matkan jatkuneet tietyöt pitivät vauhdin hiljaisena. Poikkesimme mister teen riemuksi uimassa hiekkatien takana sijainneella krokotiilivapaalla makeanveden altaalla. Toinen mokoma tunti tuhlattiin parinkymmenen kilometrin matkaan vuorenhuipulla sijainneelle kylälle matkaamiseen. Tuhlattiin sanan nimenomaisessa merkityksessä, sillä näköalapaikka tarjosi tasan tarkkaan tiheässä olleita puiden latvoja.

Matkailuautomme jääkaappi lopetti toimintansa ennen kuin sitä aloittikaan. Johtui siis ehkä lievästä jatkuvasta nälkätilasta, että tienvartta koristaneet sokeripellot alkoivat jossain vaiheessa tuoksua voilla maustetulta popcornilta enemmän kuin sokerin alkujuurilta.

Ennen Mission Beachille selviytymistä ehdimme todistaa myös muutaman tulipalon katkuisen pätkän matkaa. Jonkun vähemmän onnekkaan matkalaisen auto oli ilmiliekeissä ja ohitimme sen vain löytääksemme edestämme epäilyttäviä ruohikkopaloja ja vuorilta nousevia savumerkkejä. Emme liittyneet aboriginaalien juhlatunnelmiin vaan parkkeerasimme auton eturivipaikalle rannan tuntumaan ja nautimme muutaman viskipaukun aaltojen pauhussa. Sellaista on katsos elämä lomalla.

Ilmakasta menoa enemmänkin, lennokkaasta en menisi sanomaan

Rockyn pikavisiitistä tuli jollain tapaa arvoisensa, kun pöytä täyttyi espressomartineista eikä seurassakaan ollut valittamista. Mutta sellainen pieni paskan maku oli kyllä päällimmäisenä suussa, kun tutut muovilehmät tienvarsilla tulivat pimenevässä illassa eteen. Heritage-hotellissa emme poikenneet, olisimme tuskin olleet kovin toivottuja vieraita kaiken tapahtuneen jälkeen eikä sillä, että aikaani siihen juottolaan olisin tahtonut tuhlata enää yhtään enempää.

Rockhamptonista poistuttiin kaasu pohjassa ja huomattiin vasta kaupungin jäätyä jo pitkälle taakse, että bensatankki olisi lähtöhuumassa kannattanut ruokkia. Onneksi tuuria oli tällä kertaa ripaus matkassa ja pääsimme autioituneelle asemalle jossain keskellä ei mitään ongelmitta. Mitään en myönnä samaan aikaan iskeneestä kireästä ilmapiiristä ja pienestä vallanneesta paniikista.

Taisimme ehtiä bilehileiden valtakuntaan eli Airlie Beachille juuri ennen auringon laskeutumista. Perjantai-illan kunniaksi pistimme auton parkkiin ja pään petiin. Onneksi seuraavana aamuna rannan tuntumassa viihdyttäneiltä markkinoilta löytyi lisäksemme muitakin eläkeläisiä ja risupartaisia iäkkäitä hippimiehiä. Toivo ei siis ole kuollut vielä eikä maailma hullun nuorison valtaama.

Ohukainen ja Paksukainen pannukakulla

Kello iltaseitsemän ja asteita kakskytkahdeksan. Autossa vietetty päivä toi meidät takaisin Rockhamptoniin. Onneksi tämänkertainen show-kiertue kestää vain yhden illan.

Muuttokuormat Hervey Baystä Toowoombaan on siis nostettu, siirretty ja paikoilleen osa jo pantu. Viimeiset päivät olivat enemmän ja vähemmän ees taas ajamista – pieni pätkä Bruce Highwaytä alkaa olla yhtä vihattu kuin Kauhava-Kannus –väli.

Joulutunnelma on vielä vähän hakusessa. Lumituiskujen sijaan näillä leveysasteilla on nautittu hikisimmästä helleaallosta vuosikymmeniin. Paha mennä sanomaan missä muuttolaatikot enemmän painavat: lumikasojen keskellä vai neljänkymmenen asteen lämmössä.

Meidän laukut ja Annan viimeiset omaisuudet pakattiin kuorma-auton palauttamisen jälkeen tila-autoihme Lexukseen, jolla viiletettiin keulien kohti isoa Brisbanen kirkkoa, Mikan ja Ellun grillin tuoksua ja auttamatta kohti tuntematonta pohjoisen paratiisia.

Koirankarvaiset herrat Partanen ja Hakkarainen jätettiin jo Toowoombaan, mutta Brisbanen päässä oli silti vielä läjäpäin jäähyväisiä jätettävänä. Matkan kallistuessa viimeiseen kuukauteen, noita mokomia on vaikea välttää.