Mister tee kävi eilen tukkatohtorilla. Suloisesta surffitukasta kuoriutui kunnon komistus. Kyllä kelpasi skypessä anopillekin esitellä. Itse tein viheliäisen päätöksen ja ilmoitin viinitarharavintolalle etten valitettavasti pääse hyppäämään heidän housuihinsa. Sen sijaan teen ensi viikosta lähtien täysipäiväistä vuoroa Degreessin kera enkä voisi olla asiasta enempää innoissani. Pääsen nimittäin välistä siellä aina painamaan kokin hatun kutreilleni ja harjoittelemaan tulevan ravintolani menun esillepanoa. Täytyneekin varmaan alkaa pikkuhiljaa Kannuksen Osuuspankilta lainarahoja kyseleen.
Muutama päivä takaperin törmäsin kenkäkaupassa (mitään en ostanut, ihailin ikkunoiden sisäpuolella vain) suomalaiseen naiseen, suunnilleen ikäiseeni varmaankin. En paljastanut sukujuuriani vaan jäin lähinnä suu auki kuuntelemaan hänen kännykkäkeskusteluaan pankkitileistään Suomessa – toisella oli vaatimattomat kymmenen tuhannen säästöt, käyttötilillä satanen. Sata tonnia siis. Henkilökohtaisesti en edes tiennyt, että sellaista rahaa voi omistaa.
Ranskikset muuttaa sunnuntaina ja sen kunniaksi huusimme toisillemme ihan suoraa huutoa hetkisen eilen. Tai oikeastaan sen ilosanoman kunniaksi tuli hiljaisuus . Yhtä likaisia ihmisiä on maa varmaan päällään kantanut joskus kivikaudella, jolloin Ikeasta ei vielä saanut tarjoushinnalla hirveää kasaa lautasliinoja kivoissa eri väreissä.
Ystäväni Alina saapuu muutaman tunnin sisällä. Viikonlopuksi on luvattu 34 astetta varmaankin varjossa. Illalla saattaa olla paikallaan suunnata yhteen kaupungin monista ilmaiskonserteista, jossa esiintyy itselleni täysin tuntematon nimi, mutta Youtuben mukaan harvinaisen lahjakas singer songwriter. If she happens to sing sad songs about morgues at least I will know what’s it all about.
torstai 23. helmikuuta 2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Torstai on toivoa täynnä
Aamu alkoi pitkästä aikaa auringolla. Tuntuu, että Melbournen yllä on leijunut se samainen synkkä pilvi mikä omassa mielessä.
Viimekertaisen jäljiltä olemme ainakin vahvistaneet omaisuuttamme sohvalla. Se oli ilmainen ja onpa se kaikenlisäksi ihan kivakin. Pakko se on yrittää edes huoneestaan tehdä koti, jos ei muusta asunnosta lämmintä soppia ranskalaisten avustuksella saakaan.
Alkuviikosta kävin myös viettämässä mehikaanoiltaa muutamien sohvasurffaajien kanssa. Ajattelin, että on aika vihdoin sosialisoida edes hetkellisesti. Ruoka oli hyvää ja olipa hippiyhteiskuntahörhöjen seurassa muutama ihan keskusteluun kykeneväinenkin. Tiedä sitten olenko itse vain liian kriittinen tällä hetkellä ihan kaikesta.
Onneksi tänään pääsee töihin. Kieltämättä vähän mahan pohjasta ottaa, sillä tiedossa on viinilista vailla vertaa ja meikäläisen hupenevat enkun kielen taidot ranskalaisen menun kanssa voivat olla kovilla. En muuten lupauksestani huolimatta ole viikoittain opetellutkaan uutta sanaa. Jospa aloittaisin tänään. Morgue. Olkoon se osana small talkkia päivittäin loppuviikon ajan lauseideni seassa. Täytynee siis jutella paljon Houstonista tuntemattomien kanssa. Mitähän tämä kertonee englannin tasostani – tosin ihmettelijät voivat vedota siihen, että tuskin itsekään ruumishuoneista edes omalla kielellään kovin juttelevat ja sana nyt sattui olemaan Herald Sunin sivuilla ainoa, jota en kääntää osannut.
Kaksi ja puoli kupillista presidenttiä ihan aamusta pitää varmaan mielen virkeänä pitkän päivää. Näin alkajaisiksi taidan kääntää sänkyä ja sisustaa taas vähän lisää. Viikonlopuksi tulee vieraita ja lattialle pitää saada siskonpeti jotenkin päin mahtumaan, tosin kyllä tässä huoneessa sen verran kokoa on että lieneekö mahtuisi molemmin päin.
Viimekertaisen jäljiltä olemme ainakin vahvistaneet omaisuuttamme sohvalla. Se oli ilmainen ja onpa se kaikenlisäksi ihan kivakin. Pakko se on yrittää edes huoneestaan tehdä koti, jos ei muusta asunnosta lämmintä soppia ranskalaisten avustuksella saakaan.
Alkuviikosta kävin myös viettämässä mehikaanoiltaa muutamien sohvasurffaajien kanssa. Ajattelin, että on aika vihdoin sosialisoida edes hetkellisesti. Ruoka oli hyvää ja olipa hippiyhteiskuntahörhöjen seurassa muutama ihan keskusteluun kykeneväinenkin. Tiedä sitten olenko itse vain liian kriittinen tällä hetkellä ihan kaikesta.
Onneksi tänään pääsee töihin. Kieltämättä vähän mahan pohjasta ottaa, sillä tiedossa on viinilista vailla vertaa ja meikäläisen hupenevat enkun kielen taidot ranskalaisen menun kanssa voivat olla kovilla. En muuten lupauksestani huolimatta ole viikoittain opetellutkaan uutta sanaa. Jospa aloittaisin tänään. Morgue. Olkoon se osana small talkkia päivittäin loppuviikon ajan lauseideni seassa. Täytynee siis jutella paljon Houstonista tuntemattomien kanssa. Mitähän tämä kertonee englannin tasostani – tosin ihmettelijät voivat vedota siihen, että tuskin itsekään ruumishuoneista edes omalla kielellään kovin juttelevat ja sana nyt sattui olemaan Herald Sunin sivuilla ainoa, jota en kääntää osannut.
Kaksi ja puoli kupillista presidenttiä ihan aamusta pitää varmaan mielen virkeänä pitkän päivää. Näin alkajaisiksi taidan kääntää sänkyä ja sisustaa taas vähän lisää. Viikonlopuksi tulee vieraita ja lattialle pitää saada siskonpeti jotenkin päin mahtumaan, tosin kyllä tässä huoneessa sen verran kokoa on että lieneekö mahtuisi molemmin päin.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Jäissä helvetin isoissa häissä
Meidän maailmamme kolkassa on Valentine’s day jo pyörähtänyt käyntiin. Ei hätää, vuorokausi ei vaihtunut ällöromanttisesti sormuksia vaihdellen sillä mister tee painui unten maille jo tunteja sitten. En myöskään usko päivän kirkastuvan juurikaan paremmissa merkeissä, sillä duunikuvioiden takia ruusutkin on ilmaisia. Päätimme tosin viettää perjantaina oman päivämme – pullo viiniä, ehkä vähän juustoja ja suussa sulavia mangoja mukaan rannalle villapaidan ja pipon ohella.
Arkinen aherrus on siis jokseensakin päässyt alkamaan. Mister tee teki ensimmäisen vuoronsa paikallisessa tähdettömässä Chez Dominiquessa lauantaina ja palasi kotiin oikean käden etusormi valtavan vesikellon peitossa. Sama vanha virsi pätenee edelleenkin siitä, että suomalainen mies vastaa kymmentä ryssää (anteeksi aiheeseen sopiva sanavalintani) sillä kyllä sormi toimintakyvyttömänäkin on duunit ensimmäisen illan jälkeen normaalisti jatkuneet. Itse vietin viikonloppuni myös töiden parissa. Esitin asiansa osaavaa kokkia ja luulivatpa työtoverini minun alaa ihan opiskelleen, niin sujui soljuvasti salaatin sekoittelu.
Tänään vietin vapaapäivää siivoten ja puunaten asuntoa. Katon rajaan nousi väriä antamaan muutama pallo, miksi niitä sitten lie kutsutaankaan paperisia koristelampunpäällisiä. Saimme myös draamaa aikaiseksi ranskalaisten kanssa, mutta pidin pölyt ja mölyt mahassani enkä sanonut kaikkia niitä inhottavia asioita ääneen mitä ranskalaisista yleensä aina sanotaan. Ja minä hölmö kun olen kyseistä kansakuntaa henkeen ja vereen puolustanut ja kehunut ystävällisyyttä. Valitettavaa on, että uusi kuvani ranskalaisista on epäsosiaalinen ja sikolätin tapainen.
Onneksi eilisilta oli silti riemukas ja tavanomaista sohvasunnuntaita tapahtumarikkaampi. St Kildassa vietettiin festaripäivää kaikenkarvaisesta musiikista nauttien. Melbournen oma Jare ja VilleGalle pistivät sellaisen shown Fitzroylla pystyyn, että harvoilla loppuunmyydyillä keikoillakaan on niin paljon hyväntuulista porukkaa ympärillä jammaamassa. Illan pimetessä todistimme myös feikki-Guettan keikkaa meren rannalla. Tanssijalka ei päässyt tosin vipattamaan, sen verran sitäkin tuulessa palelsi että kotiin vei tie jo paljon ennen puolta yötä.
Huolimatta siitä, että tämänkin vuotinen neljästoista helmikuuta maailmalla on enemmän rakkauden juhla ja kahdenkeskisten kynttilänvaloillallisten näyttämö, haluan eritoten sanoa kaikille ystävilleni kiitoksen sanan siitä että olette elämässäni. Ikävää ei voi mitata, mutta ne tärkeimmät pysyy aina lähellä – niin lähellä ettei edes kuiskauksin sanottuja sanoja tarvita.
Arkinen aherrus on siis jokseensakin päässyt alkamaan. Mister tee teki ensimmäisen vuoronsa paikallisessa tähdettömässä Chez Dominiquessa lauantaina ja palasi kotiin oikean käden etusormi valtavan vesikellon peitossa. Sama vanha virsi pätenee edelleenkin siitä, että suomalainen mies vastaa kymmentä ryssää (anteeksi aiheeseen sopiva sanavalintani) sillä kyllä sormi toimintakyvyttömänäkin on duunit ensimmäisen illan jälkeen normaalisti jatkuneet. Itse vietin viikonloppuni myös töiden parissa. Esitin asiansa osaavaa kokkia ja luulivatpa työtoverini minun alaa ihan opiskelleen, niin sujui soljuvasti salaatin sekoittelu.
Tänään vietin vapaapäivää siivoten ja puunaten asuntoa. Katon rajaan nousi väriä antamaan muutama pallo, miksi niitä sitten lie kutsutaankaan paperisia koristelampunpäällisiä. Saimme myös draamaa aikaiseksi ranskalaisten kanssa, mutta pidin pölyt ja mölyt mahassani enkä sanonut kaikkia niitä inhottavia asioita ääneen mitä ranskalaisista yleensä aina sanotaan. Ja minä hölmö kun olen kyseistä kansakuntaa henkeen ja vereen puolustanut ja kehunut ystävällisyyttä. Valitettavaa on, että uusi kuvani ranskalaisista on epäsosiaalinen ja sikolätin tapainen.
Onneksi eilisilta oli silti riemukas ja tavanomaista sohvasunnuntaita tapahtumarikkaampi. St Kildassa vietettiin festaripäivää kaikenkarvaisesta musiikista nauttien. Melbournen oma Jare ja VilleGalle pistivät sellaisen shown Fitzroylla pystyyn, että harvoilla loppuunmyydyillä keikoillakaan on niin paljon hyväntuulista porukkaa ympärillä jammaamassa. Illan pimetessä todistimme myös feikki-Guettan keikkaa meren rannalla. Tanssijalka ei päässyt tosin vipattamaan, sen verran sitäkin tuulessa palelsi että kotiin vei tie jo paljon ennen puolta yötä.
Huolimatta siitä, että tämänkin vuotinen neljästoista helmikuuta maailmalla on enemmän rakkauden juhla ja kahdenkeskisten kynttilänvaloillallisten näyttämö, haluan eritoten sanoa kaikille ystävilleni kiitoksen sanan siitä että olette elämässäni. Ikävää ei voi mitata, mutta ne tärkeimmät pysyy aina lähellä – niin lähellä ettei edes kuiskauksin sanottuja sanoja tarvita.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Poliittisesti valveutuneita nuoria maailmalla
Kuukausi takana. Aamulla kun herätään, on Suomi valinnut uuden johtohahmonsa. Sen kunniaksi taidetaan keittää ihan presidenttikaffet, oli tulos sitten mikä tahansa. Sitä ennen on hyvä kelailla mitä viimeiset kolmisenkymmentä päivää ovat merkinneet – ne pienet askeleet koko kansakunnalle ja suuret kengurunloikat meille itsellemme.
Olen ainakin löytänyt parhaan mahdollisen perustelun sille, ettei neljä vuodenaikaa sittenkään välttämättä ole paras mahdollinen tapa jakaa vuosi. Syy ei niinkään löydy niistä tälläkin hetkellä kotimaata kiusaavista kylmistä säistä tai kevään korvilla kaduille kantautuvista hajuista, vaan siitä tosiseikasta, että kesäkeleihin ja eritoten kesäkenkiin siirtyminen on aina yhtä vaivalloista sukkakauden jälkeen. Laitoitpa hellekelillä sitten varvassandaalit tai remmikengät, avokkaat tai rantaläpsyt niin rakot on taattu. Jos siis jostain syystä päätänkin kärsiä kolme kuukautta farmitöiden parissa (esimerkiksi viinitilalla paikallista Sauvignon Blankkia päivittäin maistellen ja rypäleitä auringon paahteessa avojaloin - toivottavasti siinä vaiheessa jo rakottomin sellaisin - tallaten), ei se johdu millään tavalla mistään muusta kuin jalkojeni toiveesta välttää pakollinen sukkakausi ja sen sijaan pysytellä iät ja ajat kesäkengissä.
Olen myös joutunut toteamaan olevani liian vanha. En varmastikaan ole liian vanha ihan kaikkeen – asuntolaina, lapsi, eläkesäästäminen ja puuron syönti ovat kaikki asioita, jotka suosiolla saavat vielä odottaa, että vanhenen tarpeeksi. Mutta reppu selässä matkailuun ja sellaisissa paikoissa asumiseen, joissa ei ole Iittalan laseja ja Teeman lautasia mahdollisia illalliskutsuja varten kaappitolkulla olen liian vanha. Ainakin päätellen siitä, että ne reppureissaajat, jotka surutta kulkevat maailmalla hostelleissa yöpyen ovat huomattavasti nuorempia. Tai sitten vain yksinkertaisesti jonkin sortin sekoamistilaan päätyneitä aikuisia lapsia.
Se, mikä on ollut vaikeinta hyväksyä, on katkera totuus siitä etten valley girl –aksentistani niin helpolla eroon pääsekään. Sitten kun yritän oikein tosissani niin kuulostan enemmän känniseltä skotilta kuin perusaussilta.
Eilen Fitzroy streetillä joku keikaltaan palaava jazz-muusikko soitti meille sudentuntien aikaan palasen taivasta saksofoonillaan siinä kadunkulmassa, missä pohdimme seikkailujemme jäljiltä ottaako taksi vai eikö ottaa. Ja silloin se iski – se ihana tunne siitä, kun tietää olevansa juuri siellä missä sillä hetkellä pitääkin olla. Koti voi olla muuallakin kuin siellä missä on äiti, isä ja lihapullat. Koti voi olla sielläkin mitä ei vielä tunne, mutta tietää tahtovansa vielä vähän isomman palasen.
Olen ainakin löytänyt parhaan mahdollisen perustelun sille, ettei neljä vuodenaikaa sittenkään välttämättä ole paras mahdollinen tapa jakaa vuosi. Syy ei niinkään löydy niistä tälläkin hetkellä kotimaata kiusaavista kylmistä säistä tai kevään korvilla kaduille kantautuvista hajuista, vaan siitä tosiseikasta, että kesäkeleihin ja eritoten kesäkenkiin siirtyminen on aina yhtä vaivalloista sukkakauden jälkeen. Laitoitpa hellekelillä sitten varvassandaalit tai remmikengät, avokkaat tai rantaläpsyt niin rakot on taattu. Jos siis jostain syystä päätänkin kärsiä kolme kuukautta farmitöiden parissa (esimerkiksi viinitilalla paikallista Sauvignon Blankkia päivittäin maistellen ja rypäleitä auringon paahteessa avojaloin - toivottavasti siinä vaiheessa jo rakottomin sellaisin - tallaten), ei se johdu millään tavalla mistään muusta kuin jalkojeni toiveesta välttää pakollinen sukkakausi ja sen sijaan pysytellä iät ja ajat kesäkengissä.
Olen myös joutunut toteamaan olevani liian vanha. En varmastikaan ole liian vanha ihan kaikkeen – asuntolaina, lapsi, eläkesäästäminen ja puuron syönti ovat kaikki asioita, jotka suosiolla saavat vielä odottaa, että vanhenen tarpeeksi. Mutta reppu selässä matkailuun ja sellaisissa paikoissa asumiseen, joissa ei ole Iittalan laseja ja Teeman lautasia mahdollisia illalliskutsuja varten kaappitolkulla olen liian vanha. Ainakin päätellen siitä, että ne reppureissaajat, jotka surutta kulkevat maailmalla hostelleissa yöpyen ovat huomattavasti nuorempia. Tai sitten vain yksinkertaisesti jonkin sortin sekoamistilaan päätyneitä aikuisia lapsia.
Se, mikä on ollut vaikeinta hyväksyä, on katkera totuus siitä etten valley girl –aksentistani niin helpolla eroon pääsekään. Sitten kun yritän oikein tosissani niin kuulostan enemmän känniseltä skotilta kuin perusaussilta.
Eilen Fitzroy streetillä joku keikaltaan palaava jazz-muusikko soitti meille sudentuntien aikaan palasen taivasta saksofoonillaan siinä kadunkulmassa, missä pohdimme seikkailujemme jäljiltä ottaako taksi vai eikö ottaa. Ja silloin se iski – se ihana tunne siitä, kun tietää olevansa juuri siellä missä sillä hetkellä pitääkin olla. Koti voi olla muuallakin kuin siellä missä on äiti, isä ja lihapullat. Koti voi olla sielläkin mitä ei vielä tunne, mutta tietää tahtovansa vielä vähän isomman palasen.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Robotti-imuri ei toimi
Imurointi on ehkä vielä tavallista ärsyttävämpää ajanvietettä Australiassa. Jos ihan oikeasti siis asiaa ajattelee – pakkasten paukkuessa yli rajojen ja läpi seinien, voi toisinaan olla jopa järkevä ajatus lämmittää raajojaan hyötyliikunnalla. Täällä taasen ainakin nykyisen kotimme imuri on sellainen halpaversio oikeasta mallista ja lattioita koristava kokolattiamatto vuosien lioilla kuorrutettu, että koko hommaan menee yhden tunnin sijaan yksi viikko.
Enkä oikeasti ikinä ole pitänyt itseäni juurikaan siivona ihmisenä, mister tee vielä vähemmän nähtyään vessan lattialle levinneet luomivärit useampaan otteeseen, mutta päätellen tähän asti näkemästäni taidan olla oikea siivouden sipuli. Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että vaikka kuinka jaetaan keittiö muiden kanssa ja olohuoneesta ei muuta käsinojan hukanneen sohvan lisäksi löytyisikään, etteikö voisi öljyisiä keittiön kaappeja luututa tolun tapaisella ihan vain vaikka iltatoimena.
Onneksi oman sängynalusen sain siivottua ja nyt voi hyvillä mielin viinilasi (eli Targetin halppismallin mehulasi) kädessä istua sängyn laidalla ja tuijotella kolmannentoista kerroksen tarjoamaa maisemaviihdettä auringonlaskun aikaan.
Muuton lisäksi duunikuviot ovat lähteneet ainakin liikkeelle. Mister tee menee ensimmäiseen haastatteluunsa tänään ja sen tuoman luottamuksen turvin suunnittelin eilen jo muuttoa omaan kaksioon ja mustia silkkilakanoita. Itsellä hommat alkaa virallisesti, mutta kevyesti tänään - haastattelu oli jo alkuviikosta. Vaatimattomasti firma palkkasi meikäläisen hoitamaan koko Melbournen alueen markkinoinnin kun itse olin tarjoutumassa vain hoitamaan parit tekstit julkaisukuntoon.
Nyt aamulenkille, vaikka aamu taisi tässä koneen ääressä jo vierähtääkin menneisyyden puolelle. Takapihan tenniskenttäkin olisi tosin vielä korkkaamatta ja keittiön kaapissa käyttövalmiit mailatkin odottamassa..
Enkä oikeasti ikinä ole pitänyt itseäni juurikaan siivona ihmisenä, mister tee vielä vähemmän nähtyään vessan lattialle levinneet luomivärit useampaan otteeseen, mutta päätellen tähän asti näkemästäni taidan olla oikea siivouden sipuli. Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että vaikka kuinka jaetaan keittiö muiden kanssa ja olohuoneesta ei muuta käsinojan hukanneen sohvan lisäksi löytyisikään, etteikö voisi öljyisiä keittiön kaappeja luututa tolun tapaisella ihan vain vaikka iltatoimena.
Onneksi oman sängynalusen sain siivottua ja nyt voi hyvillä mielin viinilasi (eli Targetin halppismallin mehulasi) kädessä istua sängyn laidalla ja tuijotella kolmannentoista kerroksen tarjoamaa maisemaviihdettä auringonlaskun aikaan.
Muuton lisäksi duunikuviot ovat lähteneet ainakin liikkeelle. Mister tee menee ensimmäiseen haastatteluunsa tänään ja sen tuoman luottamuksen turvin suunnittelin eilen jo muuttoa omaan kaksioon ja mustia silkkilakanoita. Itsellä hommat alkaa virallisesti, mutta kevyesti tänään - haastattelu oli jo alkuviikosta. Vaatimattomasti firma palkkasi meikäläisen hoitamaan koko Melbournen alueen markkinoinnin kun itse olin tarjoutumassa vain hoitamaan parit tekstit julkaisukuntoon.
Nyt aamulenkille, vaikka aamu taisi tässä koneen ääressä jo vierähtääkin menneisyyden puolelle. Takapihan tenniskenttäkin olisi tosin vielä korkkaamatta ja keittiön kaapissa käyttövalmiit mailatkin odottamassa..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)