tiistai 22. tammikuuta 2013

Hyvästi jää

Ehkä tämä on enemmän jälkikirjoitus itselleni kuin muille. Sellainen P.S. kirjeen lopussa, joka saa huonotkin uutiset unohtumaan. Sellainen puhelinsoitto sunnuntaiaamuna, jonka voi saada vain hyvältä ystävältä.

Ja eritoten tämä on iso kiitos mister teelle. Miehelle, joka vastoin jokaista järjen hiventään suostui seikkailuun ja teki siitä sen arvoisen. Joka ensimmäiset kuukaudet heräsi maailman toisella laidalla vielä aikaisemmin duuniin kuin oli kotopuolessa tottunut ja silti ystävänpäivänä ajatteli minua ja teki Melbournen asunnostamme kodin uusilla silkkilakanoilla.

Meikäläisen vallan järjettömän suuri matkalaukku teki reissusta alkujaankin jokaisen reppureissaajan pahimman painajaisen. Olisi kai siinä vaiheessa jo pitänyt tajuta, ettei meistä kansallispuistojen kävijöiksi ole.

Mutta kävimme monessa muussa paikassa. Teimme paljon muita juttuja. Kasvoimme toivottavasti ihmisinä. Otimme aikaa itsellemme ja löysimme jotain uutta toisistamme.

Paska reissu, mutta tulipa tehtyä - ne sanovat. Sanoisin varmaan minäkin, mutta eihän se loppupeleistä paska sitten ollut ollenkaan.


Trendipelleilyä

Viralliseen hobittikylään emme illan pimetessä enää ehtineet, mutta matkalla kohti Aucklandia törmäsimme epävirallisiin ja sitäkin kuvauksellisempiin mäennyppylöihin. Aikatauluttomasti edetessämme jäi myös länsirannikon paljon puhuttu auringonlasku välistä, mutta ennen pimeää ehdimme silti pysäköidä auton tien varteen ja huokaista helpotuksesta. Pääsisimme ihan kohta muille maille.

Onneksi viimeinen päivä pelasti pariviikkoisen. Auckland oli sydämenmuotoinen piste vinoon piirretyn iin päällä. Aurinkoinen ilma satamassa, missä lauantai-iltapäivän markkinat vetivät porukkaa paikalle. Lepohetki ruohikolle heitetyillä säkkituoleilla kotipuoleen skypetellen ja viimeisen mahdollisuuden turvin herkullinen lammasillallinen ilta kruunaamaan. Siitä, ja paikallisten oluiden maistelusta koostui viimeiset hetkemme Seelannissa.

Aamuun olikin sitten jo vähän harmaampi herätä lentokentän kylmältä lattialta. Neljän aikaan pistimme laukut hihnalle ja eksyimme itsekin ajoissa koneeseen. Lievän lippuhärdellin jälkeen oli jumalaista ummistaa silmät koneen noustessa ilmojen halki kohti aurinkoa.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Harrastan: uinti


Tänään minun piti hypätä kahdestatoista tuhannesta jalasta alas. Pudota taivaalta kuin kuuman kiven. Kävi niin, että tuulet eivät olleet suotuisat. Viiden tunnin odottelun jälkeen oli pakko luovuttaa ja myöntää, että Uusi-Seelanti veti pelin kuusi nolla ja meikäläiset jäi taas kylmästi tappiolle.

Taupon maisemissa, missä laskuvarjohyppäily on niin sanotusti historiallista puuhaa, oli tarkoitus pistää ranttaliksi. Toisin kävi, ja tuhlasimme koko pitkän päivän odotteluun. Turvallisuussyistä meitä ei ilmaan päästetty.

Menimme siis kuumille lähteille. Paikka, josta paikallinen turistitoimisto unohti mainita hoiti hommansa kunniakkaasti. Olimme aamukylvyn ehtineet jo ottaa Taupon kylmissä aalloissa samalla kun japsituristit silmä kovana nauhoittivat kodak-hetkeämme. Tuntui siis sitäkin taivaallisemmalta maata poreilevan kuumassa vedessä ilta-auringon alla vaikka saksalaisturistien loppumaton virta kaikki kauneimmat kokemukset pilaakin.

torstai 17. tammikuuta 2013

Mikä onni ja autuus


Eikös se niin ole, että juosten kustu on puoliksi tehty. Sillä reseptillä me mister teen kanssa katsastettiin maan pääkaupunki Wellington. Yllättävää kyllä – helvetillisessä kaatosateessa!

Saarten väliä kulkeva lautta kuljetti meidät alkuiltapäivästä pohjoiselle puolelle ja vielä parkkipaikkaa etsiessä keli näytti lupaavalta. Kaupungin puutarhan ruusutarhan kohdilla kaikki kuitenkin muuttui ruusuisesta piikikkääseen pelleilyyn. Siinä sitten ilman sateenvarjoja juostiin muutaman kilometrin mittainen matka satamasta Te Papa Tongarewa -museon kautta kaupungin kuuluisimmalla ravintolakadulle. Hipsterit kulkivat katuja toppatakeissaan, meidän oli turvauduttava kämäisen näköisen kalapuodin antimiin päästäksemme edes hetkeksi lämpimiin tiloihin.

Lounaan jäljiltä oli hyvä sateen ansiosta kiloja painaviempien juoksutossujen kanssa ottaa ylämäkeen kulkeva vanhanajan raitiovaunu ja painella autolle pikavauhtia kuteet vaihtamaan. Pahimman ruuhkan aikaan päätimme sitten lähteä kaupungista poispäin kulkemaan ja niinpä ilta venähti taas suunniteltua pidemmäksi. Pimeillä teillä ehdimme jo säikytellä muitakin matkalaisia auton ikkunoihin koputtelemalla, mutta sen ansiosta nimenomaan vietimme yömme Singaporen kokoisen Taupo-järven rannassa. Väsyksissä ei edes puskapissaan turvautuminen tuhonnut tunnelmaa.

Pohjoista kohti miehet


Nyt on onni kääntynyt ja elämä saanut taas merkityksen. Marlborough:n viinitilojen paljastuttua vuorien takaa tajusin, että ehkä tässä maassa on jotain hyvääkin. Vaikka jo tältä päivältä ovensa sulkeneet viinikellarit olikin ohitettava pysähtymättä, tämä päivä on ollut hyvä päivä jättää jäähyväiset eteläsaarelle.

Ilta Christchurchissa vietettiin Sumnerin merenrantakyläsessä, jossa autioituneilla kaduilla ei näkynyt yksinäisiä surffipoikia kummempaa. Liekö se sitten valittamisen arvoinen asia sekään. Aamulla pienen ristiin rastiin ajelun jälkeen pääsimme vihdoin tien päälle isommalla ja ah, niin mukavasti tilavammalla vehkeellä. Vihon viimeisen ajomatkan kruunaa siis kuningaspeli, jossa jopa jääkaappi toimii.

Ilta on pimennyt ja mister teen rillihiilet lämmittävät parhaillaan lammaspihvejä syötävän kypsiksi. Toiveissa olisi huomisaamuna ehtiä aamukahvit nauttia Pictonin satamassa ennen laivan lähtöä. Kummallista, että taidan taas olla se ainoa asiasta eri mieltä oleva, mutta odotan jotenkin tuota pohjoisempaa saarta enemmän kuin tätä paljon puhuttua ihmemaata. Suomen lappi kun kohtaa sademetsän, niin ei se muutamaa valokuvaa ihmeellisempää ole. 

Karvas pettymys ei maistu mansikoilta


Kaikki turistioppaiden kuvat ovat täyttä kusetusta. Painelimme taas yhden nähtävyyden ohi sumupilvessä. Sademetsän ja lumihuippujen kohtaaminen jäi siis sateiden takia kuvaamatta. Turistipisteessä kehotettiin jatkamaan matkaa pohjoiseen pikimmiten, uusista tiesuluista kun ei koskaan tiedä.

Hobittimaisia maisemia mukaillen ajelimme pitkän päivän ja kirjaimellisesti maan päästä päähän ilmojen juurikaan muuttumatta. Päästyämme Nelsoniin, kaupunkiin joka on jo vuosia tilastollisesti ollut maan aurinkoisin kolkka, koimme karvaan pettymyksen sillä sateenvarjoista oli siinäkään vaiheessa turha luopua.

Yö vietettiin viimein sisätiloissa ja nautittiin sellaisista pienistä elämän iloista kuin suihku ja puhdas tukka. Illallinen oli pettymys, joka onneksi seuraavan päivän fish and chips –lounaalla korjaantui. Enää yksi yö pahalta haisevassa autossa merenrannassa ja sitten uudella, isommalla pelillä kohti pohjoista. 

Hyppää pois


Meikäläinen on matkan saatossa kadottanut housunsa. Epäilykset kohdistuvat ensimmäiseen yöpaikkaan ja aamutoimiin, joiden aikana ainoat urheiluhousut vaihtuivat farkkuihin ja näin ollen jäivät matkasta. Valitettavasti, koska nyt näytän epäilyttävän paljon vähemmän reppureissaajalta enkä oikein sovi vaelluspoluillekaan näissä tamineissa.

Tänä aamuna aurinko yllätti ja herätti. Seelannin korkeimman huipun kupeesta herätessä on olo vähän kuin Liisalla ihmemaassa. Yön aikana muutamaan otteeseen herättänyt tuuli ei ole laantunut, mutta peloista huolimatta auto ei pyörinyt ympyrää vaan piti pyörät maan pinnalla. Saa nähdä miten käy meidän, kun lähdemme vuoren huippua kitkerän aamukahvin sävyttäminä tavoittelemaan.

Yöajoksikin muuttunut matkanteko sai tosin jo painajaismaisen käänteen, kun itsetuhoiset pikkupuput alkoivat pimeän tullen hyppiä auton alle edestä ja takaa eilen illalla. Kolme onnistui kolahtamaan, kuinka monta mister tee onnistui väistämään – sitä en edes uskalla arvata.

Onneksi ei talvi ole


Kävin ihan muina miehinä Queenstownissa saunomassa. Vilvoittelevan oluen sai nauttia melkein kotoisassa järvimaisemassa. Huomattava ero lienee kuitenkin olleet taivaisiin kohonneet vuoret taustalla. Eikä saunassa perinteiden mukaisesti ollut löylykauhaa, minkä mister tee tosin korjasi ja heitimme mukavammat lämpötilat roskakorin ja tyhjän vesipullon avulla.

Aktiviteettien ja xtreme-kokemusten haalijoiden mekkanakin tunnettu Queenstown meni meiltä normaalia rauhallisemmin. Ensinnäkin varasimme yön neljän tähden hotellista, pulikoimme ilta-auringossa katolle rakennetussa porealtaassa ja seuraavana päivänä hullutellaksemme maistelimme alueen viinejä sisätiloissa pehmeissä nojatuoleisssa. 

Ajaessamme Queenstownista kohti Mt Cookia, pysähdyimme kuitenkin pakolliset benjihyppykuvat ottamaan – hyppypaikan ollessa onneksi jo kuitenkin siltä päivältä ja sillä tuulella suljettu.

Varjot auki


Metsästettyämme teillä ja päättyneillä pätkillä paikallisia ostereita, jotka huhupuheiden mukaan ovat maailman parhaimmistoa, pääsi nälkä yllättämään.  Ravintolat eteläsaarella olivat kuitenkin kiven alla ja illalliseksi tuli nautittua kotoisasti metukkaleipää.

Ajellessamme kohti kuuluisaa Milford Soundia, pysähdyimme yön ajaksi erään hiekkatien päähän ihailemaan vuoristoista näkymää. Nukahtaessani viimeinen ajatus oli toive siitä, ettemme aamulla heräisi keskeltä järveä. Rankkasateet ovat iskeneet toden teolla, kuten Uuden-Seelannin sääoloihin sopii.

Aikataulussa matkaavien on tässä maassa turha toivoa näkevänsä ihan kaikkea ja vaikka heräsimmekin vielä melko kuivan oloisina, puolet isoista teistä on suljettu myrskyissä romahtaneiden siltojen takia. Vuonoissa veneily jäi siis haaveeksi vaan. Kateellisena täytyy tässä vaiheessa tutkailla Australian sääkarttaa, missä metsäpalot helteiden jäljiltä (huomaa, helteiden jäljiltä!) vaikeuttavat normielämää.

Kaikki tiet vievät eteenpäin


Pyysin mister teetä säästelemään hieman shampoon käyttöä – hänellä kun on tapana siiliäkin lyhyempään poninhäntäänsä tuhlata hieman turhan suuria määriä kerralla. Hän pesi sitten tukkansa vartalovoiteella. 

Kaksi päivää myöhemmin tuo viimeinen suihkukin on noussut arvoonsa, pesutavoista riippumatta. Kilometrejä tässä maassa ei turhan paljon pääse taakseen jättämään, mutta hiki hatussa sitä suuremmalla syyllä näillä mielenkiintoisilla teillä saa painella.

Ensimmäisen yön vietimme romanttisesti meren rannassa. Koiraansa ulkoiluttamaan tullut vanhempi pariskunta vinkkasi maisemista ja eksyimmekin kuin vahingossa Seelannin ensimmäiselle bushwalkingille kallioille, joilta näkyi mister teen sanojen mukaan Hawaijille saakka.

Tarkistimme matkan varrella skottipitoisen Dunedinin maisemat ja mainion kahvin, mutta jätimme albatrossit oman onnensa nojaan. Sen sijaan saimme saksalaisten kanssa ihailla muutaman pingun rantataaperrusta ja hylkeiden kylkeen kääntöä. Sateiden yltyessä ajoimme yhden valtatien loppuun ja päädyimme ihailemaan maan eteläisimmässä kärjessä merimaisemaa kunnes sateelta ei mitään enää näkynyt. 

Villitse minut


Siihen tarvittiin vain yksi hullu yö, kun villi sydän lyö. Pieni kiukunpuuska antoi siivet ja Tullamarinen lentokenttää ristiin rastiin juostuani olin enemmän kuin innoissani noustessani koneeseen maastapoistumisluvan kera. Yötä vasten lennettiin sitten uuteen maahan, Uuteen-Seelantiin.

Suuria suunnittelematta onni potkaisi ja väsyksissä Christchurchin lentokentältä pääsimme suntaamaan päiväunille yhteen maan puhutuimmista hostelleista. Vankila, joka kymmenisen vuotta takaperin lukitsi sisäänsä pahan polun valinneita, sulki sellinsä, teki pieniä muutoksia ja palvelee nykyään majatalona. Sellit ovat paikallaan vieläkin, lukot ovat vain vaihtaneet oven ulkopuolelta sisäsyrjälle.

Christchurchin maisemakuva muutoin on vielä muutaman vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä shokeeraava. Pahoin kärsineen keskustan alueella on konteista rakennettu kauppakatu eikä luksushotellien auloihin ole menemistä romahdusvaaran pelossa. Korkeimmista rakennuksista ylimmät kerrokset puuttuvat kokonaan.

Huomenna aloitamme road tripin pikku-Nissanillamme. On aika jättää sivistyneet puistobluesit, pehmeä sänky ja kunnon keittiötilat historiaan. Tarkoitus on kahdeksan seuraavan päivän aikana nähdä, mistä se eteläsaarten hypetys on oikein saanut alkunsa.

lauantai 5. tammikuuta 2013

To you, with love

Satuin toiseksi viimeisenä päivänä Australian maan kamaralla, Melbournen cityä kiertävässä raitiovaunussa matkatessani, kuulemaan kahden reppureissaajan jutustelua. Ranskalainen kertoi 15 matkakuukautensa aikana poistuneensa hostellistaan kerran kahden viikon mittaiselle telttailuretkelle.

Meidän vuosi on ollut hieman toisenlainen. Hyvin vähän hostelleja. Telttaretkiä ei senkään vertaa. Maisemat olivat Norjaa nähneelle aika arkipäiväisiä eikä kelikään aina hellinyt. Kivisiä tienpätkiä on nähty, mutta niin on nähty paljon, paljon muutakin enkä päivääkään kuluneesta vuodesta muuttaisi.

Kaikki ne paikallisten panimoiden oluet, kaikki vastaantulleet ihmiset ja reissut autiomaassa ihan vain kaksistaan. Aallokot niin idässä ja lännessä kuin pohjoisessa ja etelässäkin. Ystävämme Dannyn alehintaiset alkoholit. Ne nakit, joita niin moneen kertaan olemme rillanneet. Kahvi. Ah, niin makoisa kahvi ja kaikki se kahviin liittyvä kulttuuri. Moneen patalaiskaan aussijätkään olemme törmänneet, muutaman elinikäisen ystävän matkalta saaneet. Jos pitäisi kuluneista 365 päivästä se paras valita, olisi se varmasti joku niistä aurinkoisista.

Jokainen osavaltio koluttiin, sademetsissä seikkailtiin eikä kultaisesta rantaviivasta ole ollut maata kiertäessä puutetta. Kaupungit nähtiin ja elämä niiden kaupunkien välillä. Haiden puremilta vältyttiin ja kengurua syötiin. Kuten tämän tapaiseen sapattivuoteen saattaa olettaa liittyvän, hyvää viiniä emme ole säästelleet. Enemmän on paskoja duuneja tullut tehtyä, vähemmän on harmittanut takataskuun säästyneet setelit.

Paljosta on luovuttu, enemmän on saatu. Kaksin matkaan lähdettiin ja vaikka moni ehkä epäili, kaksin matkaa jatketaan. Jos ei vuosi Australiassa, ei mikään voi meitä erottaa. Sille siis, helvetin hienolle vuodelle maailmalla, meille, teille ja seikkailuille.

Sillä saletti


Vuoden vaihdetta reunusti molemmin puolin erinomainen riesling, aamukävelyt rantahietikossa, koirankarvoissa pyöriminen ja sellainen pieni fiilis, että suuria muutoksia on tulossa.

Vuosi vaihtui Yarra-joen rannassa ilotulituksia ihaillen. Kahden puolen jokea välkkyneet suuren juhlan värivalot tekivät vaikutuksen, ennen kaikkea ehkä siitä syystä että keskiyöhön sai suunnata hyvässä seurassa hyvän ruoan saattelemana - tarpeeksi monen mangomartiinin jälkeen kun ei edes suolassa uitetut katkaravut kuumota kieltä. Tavanomaisista uuteen vuoteen vievistä hempeistä hetkistä eli kunnon huutoitkuraivareista ei luovuttu maailman toisella laidallakaan, mutta perinteethän ne on joita kunnioittaa pitää.

Viimeisiä minuutteja Aussi-vuodesta laskettiin loppupeleistä muutama aiottua useampi päivä ja loppumetreillä ehdittiin käydä vielä yksi uusi eläintarha kuvaamassa. Tasmanian tuholaisten syöttöhetki kuului tuon päivän ehdottomiin suosikkihetkiin jäniksen verisen pään vaihdellessa omistajaa tuon tuosta.

Lentojen hintojen noustessa päivä päivältä lähdön hetki hyppäsi siis muutaman päivän kalenterissa etiäpäin. Loppupeleissä paniikissa tehtyjen päätösten seurauksena nousimme ilmaan 20 minuuttia ennen viisumien umpeutumista. Sitä ennen ehdin vielä kaksi viimeistä maassaolopäivää paiskimaan hommia vanhassa tutussa työpaikassa pienessä häähumussa (ei omassa). Iltapäivällä vahingossa vuodatetut kyyneleet kuivuivat nopeaan, kun lentokenttävirkailijat juoksuttivat pitkin Tullamarinen suljettuja lipputiskejä metsästämässä printteriä yömyöhäisellä. Hasta la vista, Australia. Me lähdetään mister teen kanssa nyt katselemaan kauniita maisemia.