Tahdon syödä simpukoita päivittäin

Viikko on viimein takana. Kuin paremmatkin turistit meikäläiset matkasivat iltapäiväruuhkassa taksin kyydissä lentokenttää kohti pieni kyynel silmäkulmassa. Aurinko on aina ikävä jättää taakseen.

Huvila hoisi hommansa ja yöt nukuttiin tyytyväisinä kattotuulettimen viilentäessä vähän ilmaa. Pakko se on myöntää, että hyvät tyynyt maksaa Ikeaa enemmän hyvästä syystä.

Leppoisat iltakävelyt kohti auringonlaskua, ruskettuneet muskelit hiekkaan painautuneina päivisin ja hyvä ruoka (parempi mieli) toivat viimeinkin tähän vuoteen loman tuntua. Joka tosin katosi kuin vesipisara Saharaan torstain ja agrikulttuurisen karnevaalimeiningin saavuttua kaupunkiin.

Mister tee huijasi hiljaisella olemuksellaan, itse helppoheikittelin vähän äänekkäämmin, mutta matkarahat tuli tienattua. Kalkkunoiden katselemisen aiheuttama pieni pettymyskin pääsi poistumaan kun löysimme krokotiilin yhdestä kojusta ja pääsimme pienokaista sylissä pitämään. Siitä onkin jo moni kuvatodisteet päässyt katsastamaan.

Tunnin kuluttua pitäisi nousta koneeseen ja suunnata Sydneyhin. Innostus ei ole vielä katossa, mutta luultavasti se nousee sunnuntain lähestyessä. Hajuakaan ei vielä ole mitä vieraillemme aiomme näyttää, mutta jos oluilla aloittaa ei vierailu ihan puihin voi mennä. Sitä kohti siis: tervetuloa Anni ja Rossi (anti)paratiisiin!

Terveisiä Darwinista

Elämämme ensimmäinen liftauspäivä päättyi epämääräiseen viimeiseen pätkään ja toinen alkoi isolla rekalla. Mister tee pääsi toteuttamaan unelmiaan eikä itseänikään suuremmin Scottien kyydissä surettanut. Darwinin aurinko löytyi tien päästä kuten myös jokunen vuorokausi aiemmin tehdyt uudet ystävät.

Hostellielämää ei onneksi meluisalla Mitchell streetillä joutunut muutamaa päivää kauempaa kärsimään (nekin sulassa sovussa neljä henkeä kahden hengen soppiin survottuna). Jonkin tuurinomaisen turvin saimme vuokrattua viikoksi luksushuvilan ihan rannan tuntumasta pilkkahintaan.

Hyviä uutisia juhlittiin iltamarketeilla ja seuraavana päivänä innosta soikeana muutettiin tavarat uuteen taloon. Koko päivän suunnitteilla ollut juhlaillallinen ei päässyt ennen iltakymmentä tapahtumaan, mutta se oli kaiken odottelun arvoinen grillimestari Mister teen itsensä valmistettua täydelliset pihvit kiusaamaan porukkaan eksyneiden kasvissyöjien mieliä.

Sekalainen seurakuntamme eli rasististen vietnamilaisten motoristipoika, Euroopan rikkinäisissä lökäpöksyissä katsastanut partaveikko, ukulelea soitteleva tekohippi, ranskalainen graafikkonainen ja me – tämä viikko painuu parhaisiin muistoihin ehdottomasti.

Tuntuu kuin asuisin tiellä

Kun nousee Alice Springsissä aamukuudelta puoliunessa muutaman muutaman tuntemattoman kanssa valkoisen pakun kyytiin tiellä kohti tuntematonta, jokunen henkilö voisi varovaisuuttaan viime tingassa perua. Vanhat pierut eli allekirjoittanut ja Mister tee ottivat kerrankin riskin ja siitähän seurasi seikkailu vailla vertaa.

Virallisissa kirjoissa kolmelle hengelle tarkoitettu pakettiauto ehti kuljettaa yhteensä kahdeksaa matkustajaa runsaat seitsemänsataa kilometriä ahtaissa oloissa ennen kuin ilkeän kassaneidin kohtaamisen seurauksena jäimme poliisin haaviin. Ilta-auringon jo laskiessa hetkellinen paniikki valtasi varmaan jokaisen mielen, mutta loppupeleistä kerrottavaksi jäi vain hauska tarina brittiläisestä poliisisedästä, joka loppupeleissä ei antanut edes sakkoa vaan kuljetti eksyneet lampaat poliisiauton takapenkillä seuraavalle pysähdyspaikalle turvaan.

Muutama matkassa ollut ranskalainen paskiainen putosi porukasta tapahtuneen jälkeen. Me muut jatkoimme seuraavana päivänä peukalo pystyssä matkaa kohti aurinkoa. Hyvän tuurin, ihanien eläkeläisten ja suoraan farmilta poimittujen avokadojen maustaessa matkaa Darwin läheni hetki hetkeltä. Hetkellinen yöpysäkki Katherinessa oli tarpeen väsyneille sieluille ja ruumiille. Kilometrit kun katoavat vain menemällä lujaa vauhtia eteenpäin.

Ei mikään turha juttu

Pimeään herääminen ei ikinä ole ollut mieluisin aika päivästä alkaa asioita hoitamaan, mutta kun opas käskee niin sokeat seuraa.

Reissun viimeinen päivä kului Kings Canyonin polkuja tallaten. Jyrkän ensimmäisen ylämäen jälkeen tuli onneksi jo vähän lämmin eikä lapasia tarvinut enää sormissa roikottaa. Mahtavia maisemia, jotka googlettamalla voi myös katsastaa.

Kotiinpaluu suoritettiin kamelifarmin kautta, jossa vauhdikkaiksi kilpakameleiksi treenatut otukset juoksentelivat kyttyröineen. Mister tee jätti halvan huvin välistä, mutta pakkohan se oli itse sinne istuimeen kammeta. Turhaan ei ole tarjottimia tullut kannateltua sillä vekkulimaisessa kyydissä pysymiseen vaadittiin mielihyvän lisäksi aimoannos käsivoimaa.

Väkivaltaisessa Alicessa vielä yksi yö. Ilontunteet siitä että pääsimme kehnosta turistioppaasta eroon ovat katossa, pyykkiä on enemmän kuin laki sallii ja aamulla matka jatkuu kohti pohjoisen bilehilettä Darwinia epämääräisessä seurassa. Eläköön road tripit, eläköön!

Telttailun taikaa

Herätys toiseen matkapäiväään oli ehkä jopa ennen kukonlaulua ja pari tuntia myöhemmin sitä jo tönötettiin tuijotellen muutamankymmenen muun kanssa taivaanrannasta nousevaa keltaista palloa. Vieressä olleet italialaiset ottivat parikymmentä minuuttia kestäneen toimituksen kokonaisuudessaan videolle ja varmasti ajastetulla keittimellä keitetyn kahvin kera tulevaisuudessa heräävät lauantaisin vähän normaalia myöhemmin nauttimaan samaista auringonnousua sohvan perukoilta. Luultavasti ilman ääniä, koska meidän pälätyksemme salolaisen neidin kanssa ei ainakaan romantiikan tasoa sillä videolla nosta.

Vielä pienessä aamutokkurassa Olgat kiertänyt patikkamatka oli ehdottomasti Ulurun kymmenen kilometrin mittaista matkaa inspiroivampi. Ryhmähengellä vedimme reissun läpi ylämäkineen ja alamäkineen ja valmistauduimme jo varhaisessa vaiheessa tulevaan kylmään yöhön.

Autiomaassa telkkarin sijasta tuijotimme pitkälle yöhön tulen loimua. Päät nuotion vierelle painettuamme uni tuli tähtitaivaan alla eikä edes pakkasasteet enää tässä vaiheessa unia estäneet. 

Kaikkien kivien sankari

Uluru, tuo kaikkien kivien sankari, löytyi bussipyrähdyksen jälkeen jostain sieltä todella keskeltä ei mitään. Spirituaalinen herääminen jäi tapahtumatta ja omalta osaltani harmittamaan jäi se ettei kengissä ollut pohjaa kiivetä korkeimmalle kohdalle saakka.

Auringonlaskun muuttaessa Ulurun väriä ja muiden turistilaumojen napsiessa loputtomia rullia kuvia siitä todisteeksi, Mister tee ja minä pitäydyimme kuohuvan parissa. Kummasti alkoi juttu muillakin matkalaisilla muutaman lasillisen jälkeen sujua sutjakkaammin ja loppupeleissä selvisi, että meillähän olikin vallan mainio porukka kasassa kivikarkeloita kolme päivää viettämään.

Ensimmäinen yö Swagissa, yhden hengen makuupussi-teltta –yhdistelmässä oli joillekin niinkin kylmä, että he katsoivat viisaammaksi paeta sisätiloihin. Suomalaisella sisulla ja matkaan mukaan otettujen villasukkien avustuksella me pysyimme koloissamme. Jos hampaat kolisivatkin muutaman asteen pakkasilla, ei siitä seuraavana päivänä muille mainittu.

Sijainti keskeinen

Alice Springsin kuiva maaperä ja toinen toistaan tyylillisesti - sanotaanko vaikka mieleenpainuvampi aboriginaali ovat löytyneet. Kirjauduimme halvimpaan mahdolliseen hostelliin, joka sattuikin olemaan ehkä jopa se paras sillä saimme ilmaisen yön lisäksi kolmen päivän Ulurun reissun varattua on the spot.

Sunnuntai ei välttämättä ollut alkoholiongelmaisten asuttamaan Alice Springsiin se kaikkein paras päivä saapua matkasta raihnaisena. Suurin osa viinashopeista kun pitää ovensa säpissä aiheuttaen viinipulloa metsästäville toisenlaisia alkkariongelmia (sen puutteesta johtuvia tosin tässäkin tapauksessa).

Illallinen syötiin tänään ihan ravintolassa. Kyseessä oli pyhäpäivän piffierikoinen, jonka lisukkeeksi kahteentoista dollariin kuului se kuuluisa yksi olut. Kerrankin siihen se myös jäi, sillä väsymys painaa silmäluomia ja aamulla pitäisi olla heti kukonlaulun aikaan bussiin jo astumassa ja matkalla kiviä ihastelemaan.

Jälkikäteen mikään ei tunnu samalta

Varsinaisen eräterttuilun seurauksena Mister teestä on kuoriutunut mainio kansallispuistoissa kuseksija. Jos iskän oppeihin on luottaminen niin taitaa Australiankin luonto pian vihertää erinäisissä pusikoissa.

Suomityttö pääsi näyttämään terävimmän kyntensä matkan varrella, kun mietti solarenergialla toimivaan suihkuun mennessään mahdollista suihkun välistä jättämistä – perustaen mielipiteensä siis nimenomaan Suomen sääoloihin ja veden lämmityksen mahdottomuuteen niillä leveysasteilla pelkällä auringon voimalla.

Onneksi loppumatkasta kaarroimme nelipyöräisen pienen mangofarmin pihaan, missä palmupuiden suojissa maistelimme kyseisestä hedelmästä valmistettuja iloliemiä ja pääsimme taas osa-alueille, jonne osaamisemme riittää.

Matkan varrelle jätimme myös nimmareilla varustetun hupparin muiden matkailijoiden jättämien muistoesineiden joukkoon. Sitä on hyvä vuosien päästä lähteä metsästämään, jos ei muuta syytä samaiseen takapajulan baariin keksi. Tosin voi olla, että helpommalla pääsee kun vain kuvittelee sen sinne katonrajaan roikkumaan ja matkustaa mieluummin vaikka Tallinnaan. 

Aavikon kukkia

Ainoa matkan aikana löytynyt maksullinen leiripaikka löytyi sattumalta krokotiilijoen varrelta, missä pulahdimme uimaan muiden uskaliaitten turistien muassa. Varoituskylttien mukaan suurempaa vaaraa ei siinä kohdin joen juoksua pitänyt olla, mutta kuka noista liukkaasti liikkuvista koskaan tietää. Hyväksi onneksi ainuttakaan ei sattunut silmään. Kai uskalluksestakin jotain kunniaa saa.

Ensimmäisen telttayön lisäksi melko varmasti myös viimeinen tuli Australian maalla vietettyä. Ensimmäisen valvoin peläten pikkuniljakkaita ja toinen meni nurin kurin, kuten telttakin tuulen mukana, ja siirryimme puolilta öin suosiolla auton takakenoon käännetyille etupenkeille uinumaan.

Alkumatkan helteiset yöt vaihtuivat salamannopeasti lähes pakkasasteisiin. Eriskummallisen ufohotellin tuolla jossain ohittaessamme kohtasimme kuivan kauden yllätysvieraan sadekuuronkin. Tarkistin hotellihuoneiden kunnon, mutta päälle päin katsottuna vihreitä miehiä löytyi vain koristeeksi pihamaalta. Siitä huolimatta jatkoimme hieman hämmentyneinä matkaa vain ohittaaksemme tähän mennessä isoimman koskaan näkemäni käärmeen – onneksi tosin jo hieman liiskaantuneena autotiellä.

Vieläkin jossain mustalaisnainen laulaa

Auringon laskiessa, lehtien putoillessa ja oluen virratessa taas yhden (perkuleen) kansallispuiston kauneudessa on hyvä hymyillä myös menneille. Broomessa vietetty viikko meni kuin siivillä eikä muistiinpanoja kaiken kivan keskellä ehtinyt aina edes tekemään. Jossain vaiheessa tuntuikin jo kovasti siltä ettei saman tien löytynyt duuni ollut niin onnekas kuin monet sanoivat, työssäkäyvä kun joutuu eittämättä muista iloista jäämään paitsi. Mutta olihan sielläkin tekemistä ja tapahtumia. Kyllä niitä oli riittämiin.

Yhtäkkiä kohdannut kuumuus pisti pään heti toisena Broomessa vietettynä päivänä niin pahasti sekaisin, että allekirjoittanut käveli originaaliin barber shoppiin tukan leikkaamaan. Henkilökunnan taidoista päätellen miesten tukkaa taitaa tosiaan olla helpompi laittaa.

Satuimme olemaan paikalla myös todistaaksemme jonkinmoista kuukausittaista luonnonilmiötä vaikkei portaikko kuuhun asti heijastunutkaan. Sen sijaan saimme muutaman uuden matkakaverin ja nautimme sisilialaisten seurassa torielämästä kaikkine sirkustemppuineen.

Teimme myös aamuvirkuille suunnatun elämysmatkan tarkastelemaan iänkaikkisen vanhoja dinosauruksen jalanjälkiä. Valitettavasti löydetyt varpaan painaumat eivät olleet läheskään yhtä mieleenpainuvia kuin matka niitä katsomaan liukkaita kiviä pitkin ruotsalaisia hittibiisejä tukholmalaisella aksentilla lauleskellen.

Laukkakisoissa taisi mennä enemmän kuin tuli, eikä tullut päähän pistettyä edes mitään mieleenpainuvaa hatuntapaista. Ranskalaisia taisin kuitenkin myydä enemmän kuin kukaan edeltäjistäni. Onko se siis sitä kunnon kauppamiehen ainesta se siinä.

Paikalliset Miamit ovat kuitenkin jääneet nyt taa ja tielle on ennemminkin sattunut helttakaulaisia karjaeläimiä ja villihevosia. Pitääkin asiasta varmaan Hanna Ekolalle ilmoittaa kunhan pääsemme näiltä yksinäisiltä teiltä taas ihmisten ilmoille.

Luonnollista on matkustaa likaisena

Viime öinen vessassa käynti oli kuin suoraan pelkokertoimen ratkaisevalta kierrokselta: pilkkopimeässä kansallispuiston kylkeen rakennetussa leirintäalueen vessassa tykkäsivät nimittäin pisuhädän lisäksi asustaa myös helvetin kokoiset torakat (lattian lisäksi he olivat vallanneet pöntönkin seinineen), muutama mato ja sekopäiset sammakot metrisine loikkineen.

Voittajan on helppo hymyillä, sillä noista kauhutunnelmista selvittyäni luvassa oli kristallinkirkas palkintopokaali – läpikuultavat vedet kuumissa lähteissä tekivät terää useamman päivän autossa hikoilleille.

Maisema on ollut aiempaa vuoristoisempaa. Hetkittäiset metsäpalon alut kuivilla alueilla ovat tarpeeksi säikäyttämään uutisia lukeneet, mutta muut näyttävät huoletta ajavan ohi. Varovainen näillä pohjoisilla teillä saa tosin olla, sillä useampaan otteeseen on katu ollut liian kapea vastaantulevien rekkojen kanssa samanaikaisesti kaasua pitää pohjassa ja ovatpa nämä osanneet siltansakin rakentaa yksikaistaisiksi osaksi. Käy jännittäväksi hetket muutenkin kuin pimeällä.

Halaisin rakkaita, jos voisin

Puolet vaatteistani tuoksuu paistetulta rasvalta, mutta kaikki se ilmaiseksi syöty kala oli sen arvoista. Käteisrahat takataskussa ja jälleen uusi vuokra-auto pihalla parkissa. Broomessa jäi kameliajelut kokeilematta, mutta toivokaamme että helvetin iso kivi paikkaa sen aukon ja iloitsemme tulevasta Ulurun keikasta.

Hostelliasuminen ei loppupeleissä ollut kuolemanvakavaa. Yllättäen eniten itsensä myös Mister tee teki kavereita tuiki tuntemattomista ja päivät kuluivat vikkelään omassa pienessä porukassamme, illat yhteisten aterioiden äärellä. Naamakirjaan on lisätty näiden päivien aikana nimiä, joihin ehkä törmäämme tai sitten emme enää koskaan.

Kello kulkee ja kauppareissu täytyy vielä tehdä ennen kuin siirrymme nelipyöräisellä maailmaan, jossa vesiputoukset ovat kuin Alepat suurkaupungeissa ja villieläimet saattavat syöksyä telttaamme missä tahansa vaiheessa yön pimeitä tunteja. Broome kuittaa ja kiittää.

Put some shrimp on a baarbie

Mister tee lähti naisen matkaan. Pari muutakin poikaa lähti, menivät kuulemma maalaamaan. Itse jännitän altaalla auringossa tulevatko miehet koskaan takaisin. Duunijutuista siis kyse, mutta voinee arjestakin tehdä elokuvaa – varsinkin näissä puitteissa.

High schoolin hyvät, pahat, rumat ja rikkaat ovat elossa. Hostelleissa ihmisistä kuoriutuu esiin ne kouluaikojen hyvät ja huonot puolet. On nörtit koneineen ja limpparipulloineen, kovikset ilman paitaa yhden yön heilan rahoilla ostettua olutta kulautellen ja sitten, no sitten ollaan me opet. Me vanhemmat, jotka luulemme sopeutuvamme, jos otamme yhden drinkin happy hourin aikaan mutta loppupeleistä jäämme joko täysin ulkopuolisiksi tai tulemme ulos kaapista tarinankertojien aateliin kuuluen. Itse suuresta suustani johtuen taidan kuulua jälkimmäiseen porukkaan, ehkä onneksi.

Tänään varasin sukelluskurssin Sydneyssä. Nyt on päivämäärä selvillä, milloin pitää kaupunkiin ehdottomalla varmuudella saapua. Sitä ennen haaveillaan edelleen omasta keittiöstä, jossa onnistuisi tehdä muutakin kuin purilaisia ilman lisukkeita ekstra punajuurilla.

Salaliittoteoriaa auringon kanssa

Broome, tuo kuivan kauden auringonkukka. Missähän se on paratiisi, kun iltapäivän vaihduttua ensimmäistä broomelaista iltaa kohden ja lämpötilan laskettua siihen kahdenkymmenenkolmen asteen rajaan tuli tarve hakea pitkähihaista peliin.

Automatkamme eli taas yksi pitkä suora loppumatonta maantietä ja kuusi päivää on takana päin. Maalaamistamme pelkokuvista huolimatta takuurahat tulivat takaisin taskuun ja seuraavan viikon pärjäämme vielä. Viikonlopuksi meikäläinen meneekin sitten jo paistamaan kalaa raviradalle ja tienaamaan uusia dollareita. Katsotaan nyt, miten pitkään täällä viihdymme vai vaihdammeko maisemaa mangojen luvattua maata kohti.

Turistien ikähaitari tällä puolen Australiaa on yllättänyt. Eläkeläiset ovat vallanneet kadut, joskin heidän sekaansa sopii väriä antamaan James Brownin näköisiä alkuasukkaita repaleisissa verkkareissaan.

Perhe Huhtala-Haukirauma on tällä hetkellä majoittunut ensimmäiseen aitoon hostelliin ja huoneeseen, jonka jaamme neljän muun sängyn (tällä hetkellä onneksi vain kahden muun ihmisen) kanssa. Mister tee mielsi tämän armeijan harmaaksi tilaksi, mihin itse varmaan yhtyisin jos niissä punkissa olisin öitäni joutunut viettämään. Onneksi on juoksevaa vettä ja Colesilta etelän hetelmiä.

Maalla voisi olla mukavaa, jos olisi mansikoita

Toiset uivat haikalojen kanssa, toiset hyppäävät alas taivaalta turvaköysissä – meikäläisen ekstriimiurheilu tuli suoritettua tänään ihan kuivalla maalla kun astuin matkailuautomme puikkoihin ja selvittelin rapiat 250 kilometriä vastaantulevien maantiejunien seurassa vallan kaposilla maanteillä. Joskus aikoinaan ihmettelin aina miksi äitini istui pelkääjän paikalla iskän ajaessa joka ikisen reissun, mutta nyt voin sanoa että ammattilaisen ollessa asialla on se vain niin paljon helpompaa katsella vierestä ja nauttia maisemasta.

Eilinen päivä oli etäisyyksiltään pieni, mutta tunnelmaltaan sitäkin suurempi. Exmouthin lempeät lounastuulet hyväilivät rantaan eksyneitä. Karavaaniparkissa tapasimme eläkeikäisiä entisiä opettajia, jotka muistivat läksytyksen lisäksi myös viinin vaikutuksen terveydelle ja nauttivat sitä täysin rinnoin.

Autodiilimme kilometrit loppuvat auttamattomasti jossain vaiheessa tätä suurta maata kesken ja erinäisiä unohtumattomia elämyksiä on pakko jättää välistä. Onneksi Tampereellakin on delfiinejä, sillä Monkey Mian ohi mentiin jo ajat sitten.

Pienen sisämaan kiekan jäljiltä aurinko laski jälleen meren rannassa. Lauantai-illan huuma huipentui kuuluisaan paikalliseen Fish&Chips- annokseen kaivosmiesten remutessa vieressä vapaailtaansa. Kyllä paikallinen baari aina sen iltapäiväisen bensapaikan bileet voittaa, missä vesipullostakin sai pulittaa puoli omaisuutta eikä kukaan tiennyt minkä hintaista menovesi millekin autolle sitten loppupeleissä oli.

Anna mun kaikki kestää

Billabong ei ole vain vaatemerkki, se on myös kyläpahanen missä voi rekkakuskien riemuksi nukkua heidän vieressään ilmaisella resting-alueella (tai vaihtoehtoisesti maksaa tien toisella puolen maltaita parkkipaikasta). Sieltä lähdettyämme onkin sitten ehtinyt tapahtua huomattavasti muotimaailmaa enemmän. Mister teen sanoin, päivä on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Hieman yllättäen ensimmäinen suunnittelemani bensapaikka katosi kartalta ja löysimme itsemme ajamasta tasaista kahdeksaakymppiä pitäen käsiä raamatun päällä ristissä pitkän matkaa bensavalon palaessa. Laulu kerrallaan, ajattelin. Adelesta (joka sattumoisin ei Mister teen suosikkeihin kuulu) selvittyämme ajattelin asioiden olevan hyvillä kantamilla kunnes tankki viimein veti viimeiset dieselinsä nelisen kilometriä ennen seuraavaa huoltoasemaa. Lyhyen hermostuneen naurun säestämänä Mister tee hyppäsi peukku pystyssä tien varteen, sai kyydin huoltikselle ja takaisin vain todetakseen ettei sillä ensimmäisellä kymmenellä litralla isommat alukset vielä mihinkään liiku.

Pienen, iloisen korealaisen tiepalvelumiehen autettua meidät jälleen pyörien päälle, jatkoimme suomirapin soidessa matkan tekoa. Ajatus oli tehdä edellispäiväistä lyhyempi ajo ja nauttia auringonlaskusta rannalla. Suunnitelmista pois oli vain sattumoisin laskettu se tosiasia, että valitsemallemme biitsin pahaselle vievä tie oli puolikas satanen monttuista hiekkatietä, joka välistä vei miestä ja välistä antoi miehen kuvitella vievän sitä.

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös se kuoppainen tie jota takaisin päin joudumme vielä huomenna jonkin matkaa ajamaan. Jos siis luoja suo ja upottavat ylämäet eivät vie mennessään.

Nullaborin jäljiltä tämä on ollut sitä oikeaa jännitysnäytelmää: tapahtumia tien päällä, joista kukaan ei ennalta varoittanut. Poissa ovat myös tylsistyneiden matkalaisten puihin ripustamat paidat, bikinit ja rähjääntyneet shortsit. Tällä reissulla enemmän on näkynyt kuolleita kenguja mitä eriskummallisimmassa asennoissa tien pientareella – kuin vielä matkalla jonnekin ketareet pystysuunnassa, muu ruumis jo korppikotkien eväänä.

Pertti jätti Perthin

Niin ne vain kuluivat viimeisetkin päivät, vaikka jossain vaiheessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit valovuosilta. Cocktaillistattomat cocktailbaarit chinatownin liepeillä, gayfriendlyjen ravintoloiden tanssilattiat, jatkot mister teen tanssiessa pöydällä harrastettuaan ensin pitkän päivän naturaalisti eli kovin luonnollisesti ja luonnollisissa oloissa puskissa kävelyä (paikallista ulkoilma-aktiviteettien aatelia) – sellaisten asioiden parissa aika aina menee nopeammin kuin töissä.

Ensimmäinen yö jossain missä aurinko oli se asia minkä herättyään näki ensimmäisenä on kuitenkin jo takanapäin. Alla on kuuden ihmisen asuttava matkailuauto, joka syö dieseliä kuin lapsi karkkipäivänä lauantaipussiaan.

Reilut kuusisataa kilometriä pistettiin ensimmäisenä päivänä Perthin ja meidän väliin ajettuamme yöpaikaksi suunnitellun telttailualueen ohi  pimeässä vauhdikkaasti. Nyt kun sade on vihdoin takanapäin, on hyvä suunnitella suuria seikkailuja.