Kuukausi takana. Aamulla kun herätään, on Suomi valinnut uuden johtohahmonsa. Sen kunniaksi taidetaan keittää ihan presidenttikaffet, oli tulos sitten mikä tahansa. Sitä ennen on hyvä kelailla mitä viimeiset kolmisenkymmentä päivää ovat merkinneet – ne pienet askeleet koko kansakunnalle ja suuret kengurunloikat meille itsellemme.
Olen ainakin löytänyt parhaan mahdollisen perustelun sille, ettei neljä vuodenaikaa sittenkään välttämättä ole paras mahdollinen tapa jakaa vuosi. Syy ei niinkään löydy niistä tälläkin hetkellä kotimaata kiusaavista kylmistä säistä tai kevään korvilla kaduille kantautuvista hajuista, vaan siitä tosiseikasta, että kesäkeleihin ja eritoten kesäkenkiin siirtyminen on aina yhtä vaivalloista sukkakauden jälkeen. Laitoitpa hellekelillä sitten varvassandaalit tai remmikengät, avokkaat tai rantaläpsyt niin rakot on taattu. Jos siis jostain syystä päätänkin kärsiä kolme kuukautta farmitöiden parissa (esimerkiksi viinitilalla paikallista Sauvignon Blankkia päivittäin maistellen ja rypäleitä auringon paahteessa avojaloin - toivottavasti siinä vaiheessa jo rakottomin sellaisin - tallaten), ei se johdu millään tavalla mistään muusta kuin jalkojeni toiveesta välttää pakollinen sukkakausi ja sen sijaan pysytellä iät ja ajat kesäkengissä.
Olen myös joutunut toteamaan olevani liian vanha. En varmastikaan ole liian vanha ihan kaikkeen – asuntolaina, lapsi, eläkesäästäminen ja puuron syönti ovat kaikki asioita, jotka suosiolla saavat vielä odottaa, että vanhenen tarpeeksi. Mutta reppu selässä matkailuun ja sellaisissa paikoissa asumiseen, joissa ei ole Iittalan laseja ja Teeman lautasia mahdollisia illalliskutsuja varten kaappitolkulla olen liian vanha. Ainakin päätellen siitä, että ne reppureissaajat, jotka surutta kulkevat maailmalla hostelleissa yöpyen ovat huomattavasti nuorempia. Tai sitten vain yksinkertaisesti jonkin sortin sekoamistilaan päätyneitä aikuisia lapsia.
Se, mikä on ollut vaikeinta hyväksyä, on katkera totuus siitä etten valley girl –aksentistani niin helpolla eroon pääsekään. Sitten kun yritän oikein tosissani niin kuulostan enemmän känniseltä skotilta kuin perusaussilta.
Eilen Fitzroy streetillä joku keikaltaan palaava jazz-muusikko soitti meille sudentuntien aikaan palasen taivasta saksofoonillaan siinä kadunkulmassa, missä pohdimme seikkailujemme jäljiltä ottaako taksi vai eikö ottaa. Ja silloin se iski – se ihana tunne siitä, kun tietää olevansa juuri siellä missä sillä hetkellä pitääkin olla. Koti voi olla muuallakin kuin siellä missä on äiti, isä ja lihapullat. Koti voi olla sielläkin mitä ei vielä tunne, mutta tietää tahtovansa vielä vähän isomman palasen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti