Radio pauhaa kahta ja sataa

Etsittyäni ensin turhaan Lonely Planetin ehdottamaa oisterikiskaa omakotialueelta, löysin viimein vessan pienen kahvilan takapihalta – sinnekin perässäni kuitenkin juoksi kiukkuinen mies kysellen menemisiäni. Ei siis onnistunein reissu Crescent Headsiin. Emme löytäneet edes yöpaikkaa matalalle majallemme ennen kuin kylän ulkopuolelta sademetsämäisestä ah; uudesta luonnonpuistosta.

Niiskuttavan nenän kanssa kylmien öiden viettäminen on ehkä normaaliakin tylsempää touhua, mutta toivo ei ole auringon löytymisestä vielä kuollut. Kuten ei kuollut toivo elävien kenguruiden löytymisestä ilostuttamaan eritoten Annia. Tänään niitä on nimittäin loikellut ympäriinsä ihan äimänä ja jopa itse olen hämmästellyt niiden kokoa.

Majakalta majakalle poikkoiltuamme kuvia kuohuvasta merestä on nyt lähestulkoon joka kulmasta. Suunnitellut sukellukset jäävät talvisen tuiskeen temmeltäessä sukeltamatta ja syöksymme kuin aamulla näkemämme delfiinit läpi veden pinnan kohti uutta tuntematonta. Anni lainahepenissä, itse villasukkani jonnekin kadottaneena. Toivotaan, että selviämme paremmin kuin koalasairaalassa tänään tapaamamme yksilöt.