Kello alkaa lähentelemään puoltayötä ja nukkumatti kutsuu, mutta kerrottakoon tässä vaiheessa pikaisesti matkamme traagisistakin käänteistä.
Äidin ja anopin hermoja säästääkseni mainitsen heti alkuun, että molemmat matkalaiset ovat niin fyysisesti kuin henkisestikin täysissä sielun ja ruumiin voimissa (vaikkakin mister teen hermoja hieman saattaa raastaa aikaiset aamut ja koko päivän jatkuvat keskustelut lasten ruokailutottumuksista ja unelma-asuntojen sijainneista).
Vaihdoimme majapaikkaa maanantaina viinitilavierailun päätteeksi pienessä pöhnässä ja saavuimme vierailevaksi sivuosaksi nelihenkiseen perheeseen. O-bahn vie tältä esikaupunkialueelta Adelaiden keskustaan parissakymmenessä minuutissa ja koiran voi ulkoiluttaa kätevästi läheisissä puistomaisemissa. Särö täydelliseen kuvaan tuli kuitenkin valitettavasti heti tiistain alkutunneilla, kun isäntämme kiidätettiin ensiapuun. Kaksi päivää myöhemmin lääkärit edelleen arvailevat vatsakivun syytä, lapset itkevät iltaisin isäänsä, itse yritän parhaani mukaan maustaa makaroonilaatikkoa syötävän hyväksi ja mister tee lukee Varestaan toivoen kai pääsevänsä kohta viettämään hiljaisia hetkiä ihan vain kaksin keskellä autiomaata.
Eilinen meni lapsenlikkaillessa ja taistellen parin alle kouluikäisen kanssa heidän oikeuksistaan jäätelöön nukkumaanmenoajan rajamailla. Tänään karkasimme hetkeksi rantamaisemiin nauttimaan rankkasateista, jotka tuntuvat seuraavan meitä ja matkalaukkujamme sama se minne menemme.
Huomisaamulle toivokaamme siis pientä vilausta auringosta, lapsia vailla äänihuulia ja eritoten selvyyttä Tonyn tilasta. Palvelu on silti sohvasurffaillessa toiminut, sillä ensimmäisenä aamuna aamupala tuotiin sänkyyn eikä lämpimästä vedestä ole suihkussa tullut pula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti